Bonnie ”Prince” Billy (USA) ym.
26.06.2008
Klubi/Tampere
Tampereen Klubilla oli tarjolla jotain niin innostavaa ja harvinaista että jopa EM-jalkapallo jäi toiseksi. Ja kuten aiemmin Helsingissä, Will Oldham bändeineen houkutteli paikalle myös muiden kaupunkien popparit. Niinpä Klubi oli jo alkuillasta mukavan täynnä ja tuttuja naamoja oli mukavan runsaasti.
Amerikkalaisen singer/songwriter-perinteen nostalgisimpiin lipunkantajiin ilman muuta lukeutuva, nelihenkisen bändin kanssa esiintynyt Bonnie ”Prince” Billy ei kuitenkaan kuljettanut keikkaansa helpoimman kautta. Jos illan aikana kuuli kommentteja kuten: ”ei yhtään tuttuja biisejä viiden vuoden takaa tai kauempaa” ja ”ei soittanut yhtä ainoaa neljästä parhaasta biisistään” niin voisi kuvitella että tämänkin olisi vielä voinut ylittää… Joka tapauksessa, noin puolitoista tuntia soittanut, hyvin akustisesti varustettu ja rauhallisesti hypnotisoinut viisikko onnistui loistavasti vangitsemaan tiivisti Klubiin sovittautuneen yleisön.
Ennen tätä innokkaasti odotettua Amerikan ihmettä esiintyi myös kaksi kotimaista yhtyettä. Tosin ihan suomalaiseksi netin ihmemaassa merkattu Shannon Rowley henki kyllä tummasyisessä rokissaan myös jotain irkkumeininkiä. Ainakin suomalaisia soittajia niin kitarapopin kuin punkin maailmasta sisällään pitänyt yhtye aloitti mukavan rauhallisella vaaniskelulla. Oli akustista kitaraa, pystybassoa ja jonkinlaista jousisoitintakin käytettiin.
Jokin siitä touhusta silti jo tuossa vaiheessa uupui. Tuntui kuin kappaleissa ei oikein olisi muuta juonta tai sävellyksellistä koukkua kuin se tumma junnaavuus ja pikku hiljaa aina räyhäkkyyteen asti kasvanut ”äijäily”. Ja kun soittimet pikkuhiljaa muuttuivat kovaäänisemmiksi ja sähköisemmiksi, niin se vähäkin ideanpoikanen alkoi kadota meuhkan varjoon. Varsinkin solistimiekkonen itse pyöri selällään lavalla useampaan otteeseen kuin parhaallakin punk-keikalla konsanaan. Hivenen toisessa asiayhteydessä Rowleyn jo kumppaneiden juttuun olisi ehkä jaksanut uhrata enemmänkin uppoutumisyrityksiä, mutta odotellessa kaunista ja pehmeää, aitoa ja juurevaa Bonnieta tuntui että nyt on kyllä tämä bändi buukattu hiukan hassuun paikkaan. Olihan paikalla toki kaksi kolmasosaa tamperelaisista musiikkityöläisistä, joten…
No joo, mutta eipähän se ollut ihan samoilla linjoilla myöskään tuo Samae Koskinen Taikaorkestereineen. Eikähän toki lämppärin missään nimessä pidäkään olla yksi yhteen pääesiintyjän kanssa…Koskinen oli komeasti puku päällä kuin kansanedustajaehdokas ja viisihenkinen Taikaorkesteri vakuutti myös valkoisine kauluspaitoineen ja mustine henkseleineen. Liikkeellä oltiin noin musiikin puolesta aika riehakkaalla ilmeellä, hetkittäin meininki läheni jo jos ei nyt ihan sankariheviä niin ainakin vastaavaa rockia. Kitaran varressa keekoillut Salmisen Jukka pääsi vinguttelemaan sooloa ja kaikkea.
Tuli kuunneltua Samaen soolodebyytti juuri ennen keikkaa. Ja oli kyllä positiivista nähdä, kuinka tämä koskettimilla ja saksofonilla ennestään vahvistunut äärimmäisen taitava ryhmä veti biisit ihan uuteen ilmeeseen livemuodossa. Ulapasta esimerkiksi vedetiin aivan loistava versio! Universumi ja Hän asuu näillä kulmilla taas oli jo aiemminkin vedetty aika ripakasti. Mielenkiintoisimpia juttuja oli toki kuulla Samin uusia biisejä. Sieltä löytyi mahtavaa settiä kuten Kuolematon ja Ratsastaa rakkauden valkealla hevosella (tai jotain), jotka molemmat vedettiin sellaisella ponnella että Teräsbetoni-versiointeja voi jäädä odottelemaan. Aiheetkin voisivat melkeen sopia… Mutta löytyi myös sellaisia biisejä, jotka eivät ensikuulemalta vetäneet vertoja muulle materiaalille. Plussan puolelle onneksi jäätiin.
Oli muuten ensimmäinen Samin laulama keikka, jossa hänen ei tavinnut kuiskata lainkaan. Samae Koskisen kuiskaava laulutyyli on toki äärimmäisen persoonallinen asia ja taipuu omassa korvakäytävässä mainiosti, mutta tällä keikalla Sami ja Taikabändi eivät tarvinneet kuiskauksen antamaan elementtiä. Homma toimi ilmankin mainiosti.
Sitten itse asiaan. Bonnie Prince Billyn keikka alkoi verhot kiinni säätäen. Terassin ikkunasta tuli sen verran vahvasti laskevan auringon valoa sisälle että varsinaisesti pimeästä tunnelmasta oli turha puhua, mutta sellainen harras hämäryys pääsi syntymään. Hypnoottisuus, juurevuus, aitous, pehmeys ja kauneus olivat siis avainsanoja. Ja kun instrumentteina oli viulua, pystybassoa ja äärimmäisen upeat, monipuoliset perkussiot, niin se juurevuus oli todellakin sitä luokkaa, että sen amerikkalaisen mullan pystyi miltei tuntemaan.
Varsinaista hittikavalkadia ei siis kuultu. Mutta sellainen olisikin voinut olla keikan tasapainolle jopa karhunpalvelus. Nyt hiukan räjähtäneeltä näyttävä Oldham bändeineen onnistui heti alusta asti vangitsemaan yleisön huomion ja suurin osa porukasta tuntuikin leijailevan bändin kauniin ja rikassävyisen, äärimmäisen rauhallisen soitannon siivillä melkein puoliunessa. Pelkästään soiton tenho oli sen verran upea, että meikäläinen ei tahtonut päästä siitä irti vaikka kokeilumielessä välillä yritinkin. Kaiken sokerina oli sitten vielä miehen itsensä laulu. Eleetöntä ja tasaista, mutta silti äärimmäisen aitoa ja koskettavaa.
Kolmen biisin encoren jälkeen olo oli aika mainio. Vaikka keikka pisti hymyilemään sillä aitoudellaan ja lämmöllään, uskon että Bonnie Prince Billy olisi helposti saanut ainakin meikäläisen tirauttamaan kyynelen jos toisenkin, jos olisi niin halunnut. Enkä varmaan olisi ollut ainoa… Omassa sarjassaan ehdotonta kärkikaartia.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
