Dour Festival

Belgian festarikesä tuntuu olevan täynnä kovia nimiä ja konsertteja. Loistavan sijainnin ansiosta Belgiassa nähdään kovia maailman nimiä läpi vuoden, mutta festarit ovat kuitenkin oma lukunsa. Dour Festival ei kuulu samaan luokkaan useimpien isojen festarien kanssa. Dourin tyyli on vaihtoehtoinen, vanhan mainostusta, paljon vapaaehtoisia, paljon esiintyjiä kaikista eri musiikkityyleistä sekä paljon upeaa festarikansaa. Dourissa ei nähdä monia maailman luokan nimiä, mutta aivan loistavaa ja tasokasta musiikkia kaikille ikään ja tyyliin katsomatta neljän päivän ajan seitsemällä lavalla aamusta iltaan.

Torstai, festarien ensimmäinen päivä kului leppoisasti belgialaiseen festarielämään orientoitumalla, katsastamalla lukuisia loistavia bändejä ja osaksi myös työskentelemällä meidän kierrätystä kannattavalla olutmukienkeräyspisteellä. Festivaalin tyyliin kuuluu, etta jokainen lava on pyhitetty jollekin musiikkityylille, lukuunottamatta yhtä tai kahta sekalaisen musiikin areenaa. Päälavalla The Last Arenalla nähtiin hyvin erilaisia bändejä, mutta enimmäkseen rennoissa ja melodisissa tunnelmissa. Girls in Hawaii aloitti koko festivaalin rennolla brittipoppailulla. Musiikki oli ihan mukavaa, muttei siinä juuri mitään uuttakaan ollut. Ehkä liian rauhallinen aloitus, mutta ainakin aurinko palasi festarikansan iloksi.

Ensimmäisenä päivänä tanssimusiikki oli kovassa huudossa. Bastard Mix Club vannoi technoon ja danceen. Cannibal Blue Stagella hiphoppailtiin ja tanssittiin drum'n bassin tahdissa aamuun asti. La Petit Maison dans la Prairie tanssitti kansaa enemmän houseen ja grooveen menevien dj:den tahdissa. Magic Tent oli hieman rankemman musiikin väelle. Rock, groove ja ranskankieliset bändit olivat vallanneet tämän teltan. La Marmiten pienessä teltassa chillailtiin grooven ja dubin tahdissa. Muun muassa Barbiroosa oli aivan mahtavaa syvillä soundeilla, upealla naislaulajalla tahditettua rentoa funkia ja drum'n bassiä.

Päälavan bändit saivat suurimman kiinnostukseni näin ensimmäisenä päivänä. Daniel Helin & The Borlon Billes Band oli bluesiin päin menevää ranskankielistä laajan instrumenttitaustan musiikkia. Puhelaulu, josta ei saanut mitään irti, kuulosti aika pahalta, mutta ranskankielinen yleisö tuntui olevan innoissaan. La Ruda Salska sai jammailuvaihteen todella päälle. Funkiin menoon oli sekoitettua salsan, skan ja rockin mausteita. Energinen meno sai myös yleisön loistavasti mukaansa. Illan ehdoton pääesiintyjä oli George Clinton & P-Funk Allstars. Päälavan kahdeksi tunniksi vallannut bändi teki suuren vaikutuksen, vaikka keikka loppuvaiheessa alkoikin jo maistua hieman puulta. Funk-vaari todella groovasi mieletön 20:nen hengen ryhmä laulajia ja soittajia mukanaan. Chillailevasta soulista yllettiin välillä todella rockiin menoon ja alussa yleisökin oli loistavasti mukana, mutta keikan jatkuessa ja jatkuessa väsymys taisi vallata kansan. Minä en päässyt Clintonin otteesta ennen viimeisiä säveliä.

Perjantai jatkui huonosti nukutun yön jälkeen jo heti puolen päivän jälkeen. Tanssimusiikki oli jätetty vähemmälle ja tänään rockattiin ja kovaa. Last Arenan ohitin aina mitä pikemmin - metal, hardcore ja punk vain eivät ole minun juttujani. Yleisöä tuntui kuitenkin kiinnostavan muun muassa Penthousen, Soulflyn, Mass Hysterian ja Suicidal Tendenciensiesin keikat. Omia lavojani perjantaina olivat ehdottomasti suurin, perjantaina avattu, Red Frequency Stage ja Cannibal Blue Stage. Ensimmäisellä päästiin kuulemaan loistavaa melodista rockia enemmän tai vähemmän brittimausteilla. Mukana olivat muun muassa Showstar, Clover's Cloe, Zornic ja Flip Kowlier. Tämän lavan illan päätti mahtava Mud Flow. Cannibalin tyyli olikin rennompaa ja enemmän rastatukkia vetävää reggaeta, raggaa ja dubbia. Aivan huippuja omassa tyylissään olivat Improvisators Dub ja The Rasites seka S. Marley Wright+The Rite Wibe. Bastard Mix Clubilla soitti vaihtelevia bändejä popin kaikilta saroilta. Peachesilla oli todella vaikuttava ja pitkä keikka monipuolisesti punkista drum'n bassiin Sonic Youthin tyyliin. La Prairie oli punkin ja metallin ystavien kohtaamispaikka. Toisaalla Magic Tentissa reggailtiin ja hiphoppailtiin muun muassa Afu Ran ja Black Twangin tahdissa. La Marmitessa taasen tanssittiin ja rentouduttiin drum'n bassin ja ambientin mukana.

Lauantai oli täynnä hyviä esiintyjiä ja oli todella vaikeaa valita mihin halusi keskittyä. Päälavalla alkuiltapäivän sateesta huolimatta jazz keräsi ystäviään rauhalliseen festarielämän jatkoon. Mahtavia keikkoja nähtiin muun muassa Chokeborelta ja Millionarelta päälavalla tyylinä rock ja funk. Illemmalla ranskalainen Indochine keräsi lähes koko festarikansan päälavan eteen. Jopa mina pidin kuulemasta, vaikka ranskankielinen musiikki ei yleensä innostakaan. Red Frequencylla reggae ja ragga valtasivat kansan koko päiväksi. Loppuillan aktit Burning Spear ja Original Uman olivat aivan mielettömiä ja täysin omaa luokkaansa. Bastard Mix Club jäi minulta melkein katsastamatta, vaikka musiikkityyleinä olivatkin funk, hiphop ja jazz. Kaikkeahan ei aina voi saada eikä nähdä. La Prairien ja La Marmiten punkin jätin ihan suosiolla vähemmälle sekä Cannibalin vielä rankempaan menevän metallin, hardcoren ja heavyn täyteisen päivän. Magic tentissä sen sijaan oli mahtavia keikkoja rockin eri mausteilla. Dirty Three oli todella mielenkiintoista ja vaikuttavaa syvälle menevää rockia, jonka pääosassa oli viulu. Couch vaikutti myös elektrorockillaan sekä St. Thomas kitaroiden sävyttämällä poppailullaan. My Little Cheap Dictaphone oli todella hyvää ja meno teltassa mieletön. Loppuillasta Magicilla nähtiin vielä uskomaton show Coilin tyyliin - sprituaalista, kokeilevaa rockia ja alastomia vartaloita.

Festarimeno jatkui vielä yhdellä täydellä päivällä. Tällä kertaa olin tyytyväinen, ettemme nukkuneet festarialueella. Työskenteleminen ja intensiivinen bändien seuraaminen olisivat varmasti kärsineet, jos unet olisivat joka yö jääneet pariin tuntiin. The Slackers ja King Prawn avasivat Last Arenan loistavalla funk-jammailulla. Enemmän rockia päälavalla nähtiin Six By Sevenin ja Girls Against Boysin vallatessa lavan. Aivan upeaa ja tunnerikasta elektristä rockia soittava ranskalainen Noir Desir oli illan huipentuma. Red Frequencylla jatkettiin rapin, soulin, raggan ja reggaen tahdissa. Muun muassa La Caution ja Bilal olivat mahtavia. Myös Bastard Mix Clubilla jalka heilui ja pää notkui rennosti hiphopin ja reggaen mukana. Yaniss Odua ja Le Peuple de l'Herbe saivat kansaa erityisen paljon liikkeelle. Magic Tentin rock-bändeistä tsekkasin vain Moxien. Hyvää ja kaunista kitarapoppia jälleen yhdeltä uudelta bändiltä. Vastaavaa vaihtelevaa rock-pop meininkiä oli tarjolla La Prairiella. Belgialainen Dionysos tuli katsastettua ja ranskalainen An Pierlen pianorock todella riipaisi sydämestä. Cannibalin hardcore ja indie-rock jäivät muille korville sekä La Marmiten reggae ja ranskalainen pop.

Kokonaisuudessaan Dour-festival oli aivan mieletön kokemus. Suomalaisiin festareihin verrattuna olutta ja viinaa kului varmasti puolet vähemmän. Vastaavasti, muun kuin tupakan polttelijoita oli uskomaton määrä. Koko ajan ja joka puolella haistoi marihuanan tuoksun. Musiikkityylien tarjonta on todella vertaistaan vailla. Samaan aikaan oli bändejä ja dj:ta tarjolla viidellä lavalla. Liput ovat todella halvat, erityisesti eurooppalaisiin festareihin verrattuna. 55 eurolla pääsi kokemaan musiikkia neljän täyden päivän ajan. Järjestelypuolella Suomessa ollaan kyllä edellä, aikataulut olivat lähes poikkeuksetta myöhässä, mutta se ei tuntunut festarikansaa haittaavan. Sää ei juurikaan hellinyt, perjantaita lukuunottamatta, muttei myöskään haitannut menoa. Ehdottomasti suosittelen Dourin alternatiivista menoa kaikille musiikin ja festarimenon ystäville. Tunnelma oli mitä parhain ensimmäisistä sävelista sunnuntaiyön päättäneeseen ilotulitukseen asti ja pidemmälle.

Nelli Korpi