Roskilde perjantai - Lehmipoikia ja perherockia
04.07.2008
Roskilde/Tanska
Päivä alkoi kyseenalaiset nimet -sarjassa. Deathmetallia soittava Job for a Cowboy oli kyllä yleisön seassa odotettu yhtye, mutta silti lämpiäminen alkoi hiljalleen. Kun Genesis –levyn Embedded ja Reduced to Mere Filth tulivat, alkoi hommaan tulla enemmän ja enemmän iloa.
Yksi syy siihen miksei Pavilon -teltta pursunut kuumeisena iltapäivänä enemmän ihmisiä, oli varmasti bändin nimivalinta. Job For a cowboy kuulostaa yhtä aikaa naurettavalta, mutta absurdilta. On kyseenalaista onko kyseessä pelkkä vitsi vai joku pidempikin tarina. Siitä tietämättä voimme jäädä odottelemaan trash/death-yhtye NMCB:n (=Need More Cowbell) debyyttiä.
Pois lähtiessäni satuin kulkemaan Astoria -teltan ohi, jossa oli akustisen metallin pauketta. Näköhavainto oli myös hämmentävä. Shortsiin ja havajipaitaan pukeutunut baritonifonisti puhalsi kakofoniaa samalla kuin samasta muotimallistosta ostoksensa tehnyt rumpali pakersi punkkomppia.
Kyseessä oli Yoyo oyoy –kollektiivin esiintyminen ja kokoonpanossa kuultiin vielä kitaraa ja bassoa. Samaan aikaan toisella puolella festivaali alueella ihmiset kuuntelivat hevosten vastustamatonta voimaa.
Kun Band of Horsesin Ben Bridwell (laulu, kitara, pedal steel ym.) kajautti ensisävelet avauksena kuullusta Is There A Ghostista, karmivat kylmät väreet selkäpiitä. Siitä eteenpäin keikka eteni euforisissa tunnelmissa – ilmeisesti niin bändin kuin yleisönkin osalta. Ainakin Bridwell mainitsi muutamaankin otteeseen kyseessä olevan hänen elämänsä hienoin päivä. Ympärilleen katsellessa tuntui tämä tunne olevan vallallaan laajemminkin, huonotuulisen ihmisen bongaaminen yleisöstä oli vaikeaa.
Band Of Horses vetoaa sitä paitsi puhtaasti musiikillisin avuin, sillä bändi noudattaa tyypillistä amerikkalaisen vaihtoehtorockbändin ulkoasua muhkeine partoineen, runsaine tatuointeineen ja muutamine liikakiloineen. Mallikkaasti koottu setti vaihteli juuri sopivassa suhteessa menevämmän materiaalin ja No One´s Gonna Love Youn kaltaisten rauhallisempien tunnelmapalojen välillä. Lisäksi bändi tarjosi maistiaisia tulevalta levyltään. Kappaleiden nimet menivät ohi korvien, mutta country-sävyt tuntuivat paistavan kappaleista läpi entistäkin enemmän. Lopputulema oli kokonaisuudessaan erinomainen, tämä oli ehdottomasti vuoden parhaita näkemiäni keikkoja! Way to go Cowboys!
Islannin aukeilla aroilla syntyy muutakin musiikkia kuin maalailevaa shoegaze maisemarockia. Mugison tai siis Örn Elías Guðmundsson on tästä ehkä paras esimerkki. Täysin käsityönä tehtävät levyjen kansilehdet ja raa´at kotona nauhoitetut demot kertovat, jotain miehen luonteesta. Miehen musiikki on kuitenkin jo puhunut hänen kiertämään Queens of the Stone Agen kanssa, joka nyt on taas sitten toinen juttu.
Livenä yleisö voi odottaa Mugisonilta ja hänen raudan kovalta taustayhtyeeltään todellista mugiboogieta. Keskittymishäiriöinen rumpali, deathmetalvokaalit ja bluesrockriffit kulkevat sulassa solussa niin että kaikilla on hauskaa. Jesus is a good name to moan osoitti miehen bluesotetta enemmän kun taas Mur Mur rokkasi koko telttaa.
Keskipäivän paahteessa esiintynyt luovaduo, Gnarls Barkley seilaili epätasaisissa vesissä. Jostain kumman syystä, vaikka hellettä oli niin paljon että hikeä tarvitsi pyyhkiä otsalta, oli solisti Cee-Lon aivot jäässä. Moneen otteeseen hän vain tuijotti kaukaisuuteen sanomatta sanaakaan ja sen jälkeen keksi tokaista vain “onko kivaa” lauseita.
Mary ja Gone daddy gone rokkasivat ja Neighbours rauhoitteli. Tunnelma oli biisien kohdalla ylhäällä, mutta spiikkien aikana hämmentynyt. Sillä aikaa kun jättihitti Crazy pahensi hellettä, tämä poika lähti katsastamaan rytmimusiikin toista spektriä.
Odenissa soitti Ali-isänsä seuraaja Vieux Farka Toure. Isä vetäytyi musiikista muutama vuosi takaperin, mutta nyt on poika vahvasti areenoilla jatkamassa perinnettä. Tässä tapauksessa perinne on enemmän kuin oikea sana, silla VFT:n malilainen blues on juuri sitä, josta kaikki hyvä on saanut alkunsa.
Kuten isänsäkin, Vieux sekoitteli afrikkalaiseen perinteeseen r´n´b:tä ja sähköisempää materiaalia. Iloinen energia levisi koko telttaan, niin että turvahenkilöstökin intoutui pallottelemaan rantapallolla. Perhe pidot olivat tietysti vasta paranemassa seuraavan aktin kohdalla, vai olivatko?
Jos Band Of Horses ylitti odotukset, se ei Kings Of Leonille ollut oikein mahdollista, sillä tämän juurevan rockaktin näkemistä oli odotettu kuin kuuta nousevaa. Uskoin Hollowillin sukukunnan eläimellisen energian räjäyttävän päälavan tunnelman halki troposfäärin heti ensinuoteista lähtien, mutta lavalla nähtiinkin kylmän viileä, yhteneviin liiveihin sonnustautunut nelikko, joka oli uusimman Because Of The Times -levyn myötä vieraillut stylistin luona kynimässä kuontalonsa ja viiksensä.
Bändin esitys ei missään nimessä ollut huono, materiaalia esitettiin kaikilta kolmelta levyltä ja musiikillisesti veto oli tiukkaakin tiukempaa. Erityisesti Jared Hollowillin bassonsoitto osoittautui livenäkin yhdeksi tämän päivän tyylitajuisimmista. Soundipoliittisena ratkaisuna oli kuitenkin uusimman levyn aiempaa kypsemmän äänimaailman sovittaminen myös vanhempaan materiaaliin, mistä Taper Jean Girlin kaltaiset, minimalistisen kuivaan soundiin nojaavat kappaleet kärsivät. Olin sitä paitsi odottanut setin alkavan uuden levyn täysosuma-avauksena olevalla Knocked Upilla, joka kuitenkin kuultiin vasta setin loppuvaiheilla. Vaan eipä silti, erinomaiselta kappale silti kuulosti livenäkin kuultuna. Ehkä Kings Of Leonia lopulta vaivasi jopa liiallinen tiukkuus, joka ei jättänyt kunnollista tarttumapintaa kuulijalle.
Stailatun veljeskatraan jälkeen aloin odottamaa entistä hartaammin sitä ihanaa kasvokarvoitusta. Tämä oli jo toinen kerta kuukauden sisällä kun näkisin nuo australialaisen miehen kantamat tuuheat viikset. Vaikka viikset todellakin olivat samat, oli kokoonpano tällä kertaa ”mini-Seeds” eli Grinderman. Rautaista surinaa ja pörinää sai kuulla ensimmäisenä Depth Charge Ethelin muodossa, jonka jälkeen mentiin pienen intron kautta Get It Oniin. Yleisössä ehkä eniten kaivattu No Pussy Blues tuli keikan keskivaiheilla.
Electric Alice ja Man in the Moon rauhoittelivat settiä tasapainoon muun tuotannon välissä. Keikan aikana nimittäin käytiin yhtyeen vielä toistaiseksi vaatimaton tuotanto eli yhtyeen debyytti. Encorea Cave pyyteli hieman anteeksi, koska heiltä loppuivat biisit ja he ”joutuvat” soittamaan Bad Seedsiä. Kansa meni tietenkin aivan villiksi eikä Tupelo pettänyt. Kappale jäi kuitenkin illan viimeiseksi joka oli hieman katala temppu. Soittamalla yhden he antoivat fanien odottaa seuraavaksi mitä tahansa yhtyeen hiteistä.
Verrattuna Bad Seedsien keikkakuntoon veti Grinderman homman melko rutiinilla. Nick Cave viihtyi rupatellen mikkiin ja Warren Ellis heilui dervissipartansa kanssa kuin raivoapina hakaten marakasseilla lautasia. Vaikka yhtye esiintyi kymmenille tuhansille ihmisille oli miehille kyse enemmänkin lomasta taikka bänditreeneistä.
Illan viimeisimpien artistien joukkoon kuului amerikkalainen Yeasayer. Brooklynista ponnistava yhtye sekoittaa elektroa indierockiin (niin kuin moni muu), mutta myös afrikkalaisia vaikutteita (toisin kuin moni muu).
Elektroavauksen myötä kvartetti aloitti hiljakseltaan polkea hyvää sykettä iltaan. Homma huipentui 2080 -kappaleen chantteihin.
Kun The Streets eli Mike Skinner kumppaneineen saapui lavalle, ei yleisölle suotu enää istuma- tai hengailurauhaa. Skinnerin pursuava energia levisi yleisöön birminghamilaisaksentin saattelemana yllyttäen näitä hyppimään ja voimistelemaan. Tarpeen tullen, kun When You Wasn´t Famous alkoi, Skinner myös kehotti halaamaan läheisintä vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Kaiken kaikkiaan meininki oli puoleensavetävä, mutta taustalaulaja Kevin Mark Trailin ylikermainen limaisuus kaikkine soul- ja r´n´b-maneereineen oli ehkä vähän turhankin paksua katseltavaa ja kuultavaa.
Koko keikka oli yhtä suurta show´ta. Musiikillisista ansioista on huono puhua kun keikan loppupuolella yleisö oli kyykkyhypitetty ties kuinka moneen kertaan, Skinner piti koskettavan puheen tuhansien sytkärien valaisemana ja miehen rap-osuudet tulivat samanlaisella puhetempolla, jokaisessa kappaleessa. Tosin on ymmärrettävää, että kun mies esiintyy elämänsä isoimmalla areenalla ovat paineetkin viihdyttää sen mukaiset.
Palaile Roskilden alkuun, edelliseen päivään tai sitten voit siirtyä lauantaille tai katsoa kuka petti sunnuntaina.
Teksti: Ilmari Ivaska ja Otto Kylmälä, Kuvat: Kylmälä
