26.09.2008 New Model Army (UK), Nazca [Nosturi/Helsinki]

Pääsivu

Esittely

Levyarviot

DVD-arviot

Pienet

Livearviot

Valokeilassa

Klassikko

Vapaa vyöhyke

Ajankohtaista

Ajatuskupla

Toimitus

Keskustelu

Artistihaku

Sivustolla on parhaillaan, 76 vierasta ja 1 jäsentä Online.

Et ole kirjautunut!

Kirjautuminen

Rekisteröityminen

New Model Army (UK), Nazca
26.09.2008
Nosturi/Helsinki

Melankolista, gootahtavaakin vaihtoehtorockia soittava Nazca on ehtinyt jo kymmenen vuoden ikään, mutta on yhä harvojen tuntema. Tämä on pieni vahinko, sillä yhtyeen soundi on persoonallinen, maalaileva mutta ei silti unelias (vertailukohtana voi ajatella esimerkiksin Movementin aikaista New Orderia). Huomiovaje voi johtua pitkittyneestä hiljaisuudesta levytysrintamalla. Muistelin myös edellisellä Non Grata -albumilla olleen ainakin pari mieleenjäävää biisiä, mutta nyt tarttumapinta oli vähäistä, ja huomioni alkoi harhailla muutaman biisin jälkeen.

Justin Sullivan

Jo vuodesta 1980 toiminut ja yhä aktiivisesti levyttävä New Model Army saapui sen sijaan Nosturiin toistamiseen yhden vuoden sisällä. Ovatko syynä yhtyeen krooniset vaikeudet Yhdysvaltain viisumien saamisessa (ainakin jonkun silmissä vanhat punkkaritkin osaavat siis yhä purra) vai yritys hyvittää edeltänyt 15 vuoden tauko, joka tapauksessa yhtye veti hyvän määrän yleisöä paikalle tälläkin kertaa. Jotkut jopa toistamiseen, mutta yhtye onkin tunnettu lojaalista fanikunnastaan. Innostavaksi heidän jälkipunkkinsa tekevät sen militantti klangi ja folkahtava kaihoisuus - parhaimmillaan yhdessä ja samassa kappaleessa, kuten keikallakin kuullussa Vagabonds-hitissä. Edellisen salaisuus on suurelta osin loistavissa rumpaleissa: ensin muutama vuosi sitten kuollessa Robert Heatonissa, nyttemmin Michael Deanissa, joka ainakin soittajana pyrki täyttämään edeltäjänsä saappaat. Jo heti kärkeen vedetyn Here Comes the Warin raivo sai syntynsä hänen hurjasta mutta silti monipuolisesta takomisestaan.

Kuten näin vanhojen bändien kohdalla tapaa olla, yleisö oli innostunein kuullessaan White Coatsin ja 51st Staten kaltaisia klassikoita. Michael Dean

Uudempaa materiaalia vaivasi polarisoituminen toisaalta seesteisiin balladeihin, toisaalta väkinäiseltäkin tuntuvaan jyräykseen, joka meni One of the Chosenin rumpuvallissa hieman överiksi. Laulaja Justin Sullivanin antaumuksellinen esiintyminen pelasti paljon. Vaikka kuulas Purity olikin kadottanut sähköviulunsa, ja setin vanhin biisi No Rest postpunk-kulmikkuutensa, synnyttivät ne silti suurimman hurmoksen. What a Wonderful Way to Go oli yllättävä mutta mainio päätös setille, ja tunnelmasta innostunut yhtye palasi soittamaan vielä runsaan encoren - It's more like a private party, totesi Sullivankin.

Teksti ja kuvat: Mikko Heimola

Lukukertoja: 1391

Uusimmat livearviot

She!, The Oi! Boys [Doris/Tampere]