09.04.2009
Gloria/Helsinki
Synapsin illat ovat tarjonneet Helsingissä tasaisen epätasaisesti musiikkia jo yli kolmen vuoden ajan. Iltojen yleinen suuntaus on ollut lähinnä siellä elektron, industrialin sekä goottimusiikin eri alalajien viidakossa, jossa riittää runsain mitoin mielenkiintoisia nimiä. Kiirastorstain kattaus oli kuitenkin eräs kaikkien aikojen kovimmista, sillä illan pääesintyjäksi oltiin kiinnitetty itsensä Combichrist. Ennen norjalais-yhdysvaltalaista orkesteria estradilla nähtiin mielenkiintoisia lämmittelijöitä, joista ensimmäisenä soittovuoron sai DJ Ohmi.
Keesipäinen levyjenpyörittelijä oli aloittanut osuutensa jo hieman ennen kuin allekirjoittanut saapui paikan päälle, eli siinä yhdeksän jälkeen. Ensimmäiset reilu puoli tuntia setti sai kaikua lähes autiolle permannolle kunnes viimein alkoi tapahtua. Muutaman nappiin osuneen biisivalinnan kautta väki löysi tanssilattian ja pian bileet olivat jo hyvässä käynnissä. Tulipa alussa nähtyä sellainenkin tilastoihme, että tanssijoista suurempi osa oli miehiä, tosin tämä ”voitto” irtosi vain marginaalisella 5 – 4 tuloksella. Tuttuun tapaan äänenpaine kohosi pitkin settiä, mikä söi tehoa loppumetreillä kun kommunikointi kävi miltei mahdottomaksi.
Kun yleisö oli löytänyt tiensä lavan eteen, oli myös ensimmäisen yhtyeen huomattavasti helpompi aloittaa osuutensa. Kotimainen Neverdicen on onnistunut luoda itselleen täysin uniikki soundi. Yhtyeen musiikissa folk kohtaa elektron ja industrialin jossain, mistä ei ole kovinkaan pitkä matka edes metallin tontille. Tämä monimuotoisuus heijastuu myös orkesterin käyttämään soitinarsenaaliin, jossa haitari ja sähkökitara mahtuvat ongelmitta samaan äkkiväärään teollisuuspainajaiseen.
Kahden kitaristin, vokalistin sekä hanuristin muodostama ryhmä ei selvästikään ollut tuttu aivan kaikille paikalla olijoille, mutta herrain persoonallinen hanuri-industrial sai silti runsaasti vastakaikua kuulijoista. Osa yleisöstä nosti kytkintä parin biisin jälkeen, osa vuorostaan osoitti nauttivansa rahdun itään päin kallellaan olevasta musiikista täysin rinnoin. Neverdicen eduksi on sanottava, että ainakin bändillä on oma soundinsa joka on sanalla sanoen uniikki. Parhaimmillaan nelikko tiputtikin ässää toisensa perään, mutta yhtyeen heikkous on selvästi kappaleiden samankaltaisuudessa sekä etenkin materiaalin tason huimassa heittelyssä. Ihan setillistä näistä tarveaineista ei vielä leivottu, minkä takia meno tahtoi pariin otteeseen tyssätä. Pisteet silti orkesterille, josta kuullaan toivottavasti vielä useasti ja paljon.
Yhtenäistä pukukoodia käyttävän Neverdicen poistuttua parrasvaloista sai DJ Ohmi viihdyttää jälleen väkeä roudaustauon ajan. Settiä oltiin ruuvattu pari astetta EBM:n ja elektro-industrialin suuntaan, mikä enteili jo seuraavan esiintyjän tyyliä.
Eteläisestä naapuristamme kotoisin oleva Forgotten Sunrise kävi ensi kertaa allekirjoittaneelle tutuksi viiden vuoden takaisella Ru:midu:pus albumillaan, joka on sittemmin viihtynyt useasti kotistereoissani. Jonkin sortin doomista hissukseen industrialiin siirtynyt yhtye loi tuolloin nahkansa täysin uusiksi. Samoin kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Willand on aikaa myöten kasvanut merkittäväksi julkaisuksi, jonka ääreen huomaan palaavani tasaisin väliajoin. Kyseisellä pitkäsoitolla Forgotten Sunrisen ilmaisuun hiipivät elektro-vaikutteet, jotka määrittelivät voimakkaasti myös bändin Glorian esiintymistä. Näistä lähtökohdista voi todeta, että yhtyeen keikka oli allekirjoittaneelle odotettu tapaus ja roudaustauko tuntui nyt poikkeuksellisen pitkältä, vaikka se saatiinkin viettää mainion musiikin seurassa.
Puolilta öin bändin Forgotten Sunrisen intronauha pyörähti käyntiin ja kun tästä vajaan kymmenen minuutin alustuksesta oltiin viimein selviydytty päästiin vihdoin itse asiaan. Eestiläisyhtye on jo aikoja sitten henkilöitynyt vokalisti Andersiin, joka on ollut jo pitkään kokoonpanon ainoa alkuperäinen jäsen. Tästä huolimatta vokalistin, kitarasti Pavelin sekä koskettimista ja satunnaisista taustalauluista vastaavan Gertyn muodostama trio oli ihka oikea bändi, joka soitti vielä erinomaisesti yhteen. Kappaleissa pääsivät esille elintärkeät nyanssit, kun massiiviset konemetalliseinämät seisahtuivat aina silloin tällöin hiljaisuuden ja seesteisimpien osien edessä. Pavel ja Gerty tyytyivät suht minimalistiseen esiintymiseen, mutta Anders jaksoi liikkua vuorostaan soittotovereidensakin edestä. Levottoman kissapedon lailla pitkin lavaa harpponut herra sai hengästyttävällä vauhdillaan väen mukaan, minkä ansiosta keikalla ei koettu pienintäkään ”kuollutta hetkeä”. Raskaasti kahden viimeisimmän pitkäsoiton materiaaliin rakentunut setti saavutti eräänlaisen huipentuman Ropelove kappaleessa, minkä jälkeen loppu olikin lähinnä laskettelua.
Eestiläisten jälkeen riittävästä äänimäärästä vastasi DJ Mac Hine, jonka setti poikkesi melkoisesti aiemmasta tarjonnasta. Äkkiväärät kipaleet ja sanalla sanoen kipeähköt versiot tutuista biiseistä olivat erinomaista odottelumusiikkia, kun tunnelma lähti hitaasti tiivistymään. Illan viimeinen yhtyehän oli se, jota moni paikalla olijoista oli tullut ainoastaan tsekkaamaan ja viimein hieman ennen puoli kahta koko illan jatkunut odottelu päättyi, kun pääesiintyjä otti oikeutetun paikkansa täydeksi pakkautuneen salin edessä.
Andy LePlague on mies jolta ei energia lopu nähtävästi koskaan. Icon Of Coilin jäätyä muutama vuosi sitten enimmäkseen telakalle herra on keskittynyt Panzer AG:n, Scandyn, sekä viime aikoina huomattavasti enemmän Combichristin johtamiseen.
Alkuvuodesta erinomaisen Today We Are All Demons albumin julkaissut yhtye on viihtynyt viime kuukaudet tien päällä ahkerasti keikkaillen. Rosoisista vokaaleista vastaavan LePlaguen, rumpali Joe Letzin, perkussionisti Trevor Friedrichin sekä koneosastosta vastaavan Mr. Petersenin muodostama nelikko onkin hitsautunut kiertueen myötä tiiviiksi ryhmäksi, jonka esiintymisessä yhdistyivät sopivasti kova meno, tiukka rutiini sekä massiivinen soundi. Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt ryhmä hallitsi myös interaktiivisuuden salat yleisönsä kanssa, jota hypytettiin, huudatettiin sekä tanssitettiin riittämiin seuraavan puolentoista tunnin ajan.
Huomio kiinnittyi myös Combichristin muuntuneeseen lavasoundiin, jossa industrial, dance, metalli ja punkahtava rock muodostavat yhdessä jotain ainutlaatuista. Tällä kertaa soitossa oli selvästi rockimpi asenne tanssiosaston jäädessä puhtaasti vähäisempään osaan. Keikka potkaistiin käyntiin tuoreen albumin avaavalla All Pain Is Gone lanauksella, minkä lopussa LePlague ja kumppanit jo taluttivat yleisöä lieassa. Uutukaiselta kuultiin myös mm. erinomainen Scarred, mittavaan huudatukseen venynyt sekä livenä voimakkaasti versioitu Sent To Destroy, nykivä Get Out Of My Head sekä nimibiisi We Are All Demons, jonka synkkyyttä uhkuva hitaus toi mieleen jopa itsensä Trent Reznorin.
Myös yhtyeen kahden vuoden takainen läpimurtoalbumi What The Fuck Is Wrong With You People? oli biisilistassa runsaasti edustettuna. Varsinaisen setin päättänyt Shut Up And Swallow upposi juuri niin lujaa kuin saattoi olettaakin, samoin kuin koko keikan päättänyt What The Fuck Is Wrong With You?, jonka maanisuus saavutti nyt uudet huiput. Erikoismaininnan ansaitsee myös alkupuolella kuultu Electrohead, joka oli ensimmäinen siivu, joka sai koko yleisön laidasta laitaan pomppimaan villisti ylös ja alas, eikä hieman myöhemmin kuultu Get Your Bodybeat hitti saanut ainakaan laimeampaa vastaanottoa.
Reilun tunnin mittaisen piiskauksen jälkeen nelikko poistui hetkeksi lavalta, mutta palasi jo miltei saman tien takaisin myrskyisten suosionosoitusten saattelemana. Encorena kuultiin aluksi neljän vuoden takaisen Everybody Hates You -pitkäsoiton avausraita This Shit Will Fuck You Up, joka sai yleisön villiintymään täysin, vaikka monen jalat olivat jo varmasti arat. Ilta päättyi, ei enempää eikä vähempää, kuin jo em. What The Fuck Is Wrong With You? –siivuun, minkä jälkeen DJ Ohmi sai jälleen soittovuoron.
Tässä vaiheessa hikeä oli virrannut jo niin runsaasti Glorian lattiaan, että allekirjoittaneen piti ottaa hetki happea ja nauttia erinomaisesta setistä istuen. Täydellisyyttä hipova ilta oli tarjonnut juuri sitä mitä odotettiinkin: tiukkoja keikkoja, mainiota musiikkia, paljon hyvää fiilistä sekä joukon unohtumattomia kokemuksia. Näin se Pääsiäinen pitää ensi vuonnakin startata.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
