Tulivuorirock 2009
06.06.2009
Halkosaari / Lappajärvi
Tulivuorirockin tämänvuotinen esiintyjälista herätti etukäteen epäluuloja. Kattaus oli häikäilemättömän Lappajärvi-keskeinen huipennuksenaan voitokas Timon kuoro Kuorosodasta, joka tuntuu merkitsevän paikallisten itsetunnolle yhtä paljon kuin Lordi ja vuoden 1995 MM-lätkäjoukkue suomalaisille yhteensä. Toki pienen kunnan ihmiset saavat nauttia tästä huumasta, mutta kieltämättä tapahtumasta ei löytynyt tänä vuonna juurikaan musiikilliselta kantilta katsottuna kunnianhimoisia kiinnityksiä.
Illan aloittikin Street, vanhan koulukunnan kertosäekeskeistä hardrockia paahtanut viisikko naapurikunnasta, jonka keulahahmona toimi tietysti tv:stä tuttu nelikymppinen maanviljelijä, Tapio. Kieltämättä ukot soittivat tukevasti, farmarista lähti hyvin ääntä ja Iron Maidenin live-DVD:tkin oli selkeästi tsekattu, mutta keski-ikäisten paita-tiukasti-housuissa -kukkoilu kääntyi herkästi komedian puolelle. Ne kertsit erottuivat selkeästi, mutta peruskauraahan tämä kaikin puolin.
Ilma oli kraaterijärven rannalla jo tässä vaiheessa iltaa suorastaan hyytävän kylmä, mutta silti paikalle oli eksynyt huomattavasti enemmän väkeä kuin viime vuonna. Katettuun teatterikatsomoon ahtautuikin reilusti toista tuhatta henkeä odottamaan sankareiden paluuta kotiin. Okei, rock-henkisyyttä ei ollut kovin paljon ilmassa, kun Timon kuoro veti shownsa taustanauhojen kanssa, mutta yleisölle tämä luonnollisesti kelpasi. Jos positiiviset puolet kaivetaan esiin, onhan kuoroporukassa taitavia laulajia, eikä kulttuurin herättely kolmen tuhannen asukkaan kunnassa ole missään nimessä pahasta. Silti, ilman hurjaa Me!-fiilistä katseltuna ja kuunneltuna rock-klassikoiden kuoroversiointi ei juuri kestänyt kriittistä tarkastelua.
Pienet aikataulukiireet jättivät tanssilavan puolella esiintyneen Mondayn harmillisesti vähemmälle huomiolle eikä Celestynkään päälavaveto ollut ennakkoon ajateltuna mikään maailman kovin juttu. Loistobiisejä jatkuvasti rustaava bändi oli nimittäin vähän "nähty jo", kun tämä hieman passiivisesti esiintyvä kuusikko tulisi nyt todistettua livenä jo neljättä kertaa. Onneksi kävi toisin, sillä Seinäjoen powermetal-lähettiläiden esiintyminen oli illan kohokohta.
Celesty oli Halkosaaressa energisempi kuin koskaan ja se riitti. Biisit saivat nyt sen oikean keikkalennon, minkä metallibändin kuuluu livenä biiseilleen antaa, ja kappaleiden tasosta homma ei tälläkään kertaa jäänyt kiinni. War Creations, Lord (Of This Kingdom) ja Fading Away räjäyttelivät sitä Lappajärven ainoaa pankkia mennen tullen, rumpali takoi kannujaan raivolla, laulut toimivat upeasti ja takatukkansa tiukasti ponihännällä pitänyt komppikitaristi osoitti, että viihdyttävää metallintaontaa voi tuottaa lavalla myös ilman letin heiluttamista. Huumori kukki ja taustanauhat antoivat mukavasti lisäpontta biiseille, eikä Kuorosota-yhteys jäänyt täten fantasiametallistien kohdalla häiritsemään. Celesty - Stratovarius -asetelmaa silmällä pitäen oppipojat heittivät ilmoille kovan haasteen.
Passionworksilta tsekkasin lähinnä viisuehdokas Surrenderin, joka olisi mielestäni ehdottomasti ansainnut paikan Moskovan kinkereissä. Mainio biisihän tuo ja laulajatytöllä oli tosi kiva pipo, mutta toisaalta minulla oli kylmä ja nälkä. Tulivuorirockin täytyy kyllä sanoa kärsineen säistä pahemman kerran, kun viime vuosi meni sadetta pidellessä ja nyt säänhaltija osoitti omaavansa pokkaa laittaa homma vaikka pakkasen puolelle jopa näin kesäkuun kuudentena päivänä. Huhhuh.
Päälavalla Klamydia osoittautui pomminvarmaksi valinnaksi. Lavan edustalla oli ahdasta, sillä erityisesti tässä suunnassa Suomea klamyt kelpaavat hyvin festareilla kuin festareilla. Listaykköseksi kiivenneeltä uudelta Rujoa taidetta -albumilta kuultiin paljon biisejä, kuten varmasti monelta muultakin klamykiekolta, sen verran usea punk-rypistys tunnin settiin mahtui.
Ikivihreät, kuten Narkkarirakkautta ja Pilke silmäkulmassa herättivät, mutta huippukohtia oli lopulta aivan liian vähän suhteutettuna siihen mitäänsanomattomuuden massaan, mitä keikan aikana kuultiin. Tiukasti päähän tarttuvia biisejä Vesku ja kumppanit ovat kyllä uransa aikana väkertäneet, mutta kaiken kaikkiaan tämänkertainen esitys oli puuduttava, eikä asiaa auttaneet riman alittaneet välispiikit sen kummemmin kuin minulle tuntematon kakkoskitaristikaan.
Stratovariusta ei oltu napattu pääesiintyjäksi kohutun kitaristinvaihdoksen vuoksi, sen saattoi nähdä jo järjestäjä-vokalisti Timo Kotipellon ja kotiyleisön välillä virranneista lämpimistä energioista. Niin tai näin, päälavalla nähtiin Straton ensiesiintyminen kitaristi Matias Kupiaisen kanssa Suomen maaperällä. Keikan aloittanut Hunting High And Low toi Lappajärvelle myös pakkasukon, kun lämpötila putosi jopa alle nollan ja tärinät olivat sen mukaiset. Kielisoitintaiteilijoilla olikin puhalleltavaa pitääkseen näppinsä lämpiminä, sen sijaan kiippareita hoitanut länsinaapurin viikinki Johansson oli pukeutunut sään mukaisesti villapaitaan.
Kupiaisen työskentelystä tuskin kukaan löysi moitittavaa, joskin taituruudesta puhuttaessa pääosaan nousi basisti Lauri Porran sorminäppäryys, jota oli pakko keskittyä useaan kertaan ihastelemaan, ja tempaisipa taiteilija ilmoille myös mehevän soolonumeron. Heikkouksista puhuttaessa lavaenergiaa olisi saanut äijiltä löytyä enemmän ja kehnompiakin biisejä settiin ehdottomasti mahtui. Hyviä kuitenkin kuultiin paljon, niin vanhoja kuin uusia, ja encoressa uutuussinkku Deep Unknown nousi aina legendaarisen Black Diamondin rinnalle asti. Puolitoistatuntinen vierähti Straton parissa melko nopeasti.
Kakkoslavalla oli ässänä hihassa vielä Telaketju, mutta rajansa kaikella kuitenkin, viihdecover-bändit saisi jättää jo seuraavana vuonna pois. Toki hattua täytyy järjestäjille nostaa, sillä karkea panostus paikallisiin voimiin ja tässä mittakaavassa hyvin väkeä vetäviin esiintyjiin tuotti kävijämäärän (n. 2000) tuplaantumisen viime vuoteen verrattuna. Ensi kerralla hieman rohkeampia ja nimekkäämpiä artistivalintoja, valokuvaajille tila lavan eteen ja lisäksi parempi diili säänhaltijan kanssa, niin homma toimii vielä paremmin. Bussissa oli onneksi lämmin.
Teksti: Jarmo Panula, kuvat: Leena Hanhimäki
