Provinssirock 2009 – perjantai
12.06.2009
Törnävä/Seinäjoki
Provinssirock jäi tälle vuotta auttamatta häviäjän asemaan. Penteleen Sauna vei Mötley Crüen, jopa Kivenlahdessa nähtiin Cradle of Filth, ja juhlavuotta viettävä Ruis kahmi itselleen aivan järjettömän listan huippunimiä Faith No More, Mew ja Slipknot vain muutamia mainitakseni. Toki viime vuonna oli Törnävän legendan vuoro viettää synttäreitä, mutta tällä kertaa ei ollut missään nimessä odotettavissa samanlaista yleisöryntäystä kuin edellisvuonna. Oli miten oli, Desibeli.net oli paikalla kahden toimittajan voimin.
Duo Trebbion virallisen festareiden käynnistämisen jälkeen Provinssin avausaktina toimi Tulivuorirockissa säväyttänyt Celesty. Paikallisetua nauttinut powermetal-jyrä ei kaikin puolin kestänyt päivänvalossa katselua, kun lavaesiintymistä tuntui vaivaavan useammankin jätkän kohdalla pieni arkuus ja epävarmuus. Viikon takaisen kaltaista latausta ei ollut ilmassa, jolloin mahtibiisien voima ei riittänyt siivittämään yhtyettä mihinkään valtaisaan lentoon. Lisäksi lyhyeen settiin mahtui tällä kertaa pelkästään uuden Vendetta-albumin biisejä, kun ainakin itse kuulisin mielelläni myös yhtyeen vanhempaa tuotantoa. Ihan hyvä keikka, mutta festarit jäivät kaipaamaan vielä sytyttäjäänsä.
Toinen paikallinen metallipumppu sen sijaan onnistui jo paremmin. Nicolen Ameriikalta haiseva mättäminen oli sävytetty mukavalla lavauholla ja turpaanveto sai myös yleisön liikkeeseen. Itse kun en bändin tuotantoa juurikaan tunne, tuntui kuin keikan aikana olisi tullut kuultua vain se yksi ja sama biisi useampaan kertaan, kun vaihtelu oli vähissä. Huutoa, terävää kitarapauketta ja röyhkeitä pittauskohtia tunnin mitalta sinänsä hyvin vedettynä, mutta vähän alkoi loppuvaiheessa puuduttaa.
Von Hertzen Brothers oli perjantain ensimmäinen päälavaesiintyjä ja suurelle sorakentälle olikin eksynyt jo useampi kourallinen väkeä. Ryhmä nähtiin Provinssirockissa myös viime vuonna, mutta ilman biisituntemusta tämä taidokkaksi todettu viisikko jäi hieman etäiseksi. Love Remains the Samen eksyttyä sittemmin toimittajan levyhyllyyn Von Hertzeneiden keikka onnistui ilmentämään taidon ja monipuolisuuden lisäksi myös pumpun sävellystaitoja. Setistä ei juuri heikkoja biisejä löytynyt ja päälavaesiintymisestään ilmeisen innoissaan ollut yhtye tartutti hyväntuulisuutensa myös katsojiin. Jazz-konservatoriomaisen otteen yhdistäminen hyviin kertosäkeisiin on asia, joka tällä bändillä on hallussa.
Samaan aikaan Saarilavalla esiintyi yhdysvaltalainen Black Stone Cherry, jonka juureva hardrock sai silminnähden vanhan koulukunnan pitkätukkahevinkin ystävät intoutumaan. Ikävä kyllä ensikuulemalta yhtyeen turboahdetussa, menneisiin aikoihin kurkottavassa testosteronirockissa ei tuntunut olevan pisaraakaan omaäänisyyttä.
Kehutun, tyhjästä massan suosioon nousseen Volbeatin tarkastaminen tuntui jopa velvollisuudelta. Matkalla oikealle lavalle tuli törmättyä myös Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastoautoon, jolloin pari sydämenlyöntiä oli kieltämättä lähellä jäädä väliin, mutta perille selvittiin hengissä. Anyway, tanskalaisbändin todellinen suosio oli lopulta yllättävän suuri, sillä moiselle yleisömäärälle valtava X-Stagen telttahalli jäi liian pieneksi. Muutaman napakan riffin ja kertsin ehdin tästä rock n´ rollin ja tuplabasarin kohtaamisesta löytää ennen kuin luovutin ja lähdin. Siedettäviä katselupaikkoja kun ei yksinkertaisesti löytynyt.
Vastikään uuden Battle for the Sun -albumin julkaissut Placebo esiintyi Provinssirockin perjantain suurimpana ulkomaalaisvahvistuksena. Jo vuonna 1997 ensimmäistä kertaa Seinäjoella vieraillut rock-yhtye esiintyi oudokseltaan hämmentävästi peräti sekstettinä ja oli varustanut varsinkin settinsä alkupuolen täyteen tuoreen albumin kappaleita. Yhtyeelle totutusti ristiriitaisen vastaanoton saanut albumi ei livenä kuultuna saanut juuri minkäänlaisia ajatuksia liikkeelle. Tasapaksua angstiaan valoisampaan suuntaan siirtänyt Brian Molko esiintyi kyllä ilotuulisena, mutta singlelohkaisu For What It´s Worthia lukuun ottamatta ei suomalainen yleisö tuntunut innostuvan uusista kappaleista. Toista olikin sitten Meds-albumin tai yhtyeen ehjimmältä levyltä, Sleeping With Ghostsilta kuultujen kappaleiden kanssa, joista erityisesti Infra-Red, Song to Say Goodbye ja itseoikeutetusti loppupäässä esitetty Bitter End tuntuivat olevan fanaattiseksi yltyneen yleisön lempihymnejä.
Placeboa koko uran vaivanneesta turhasta poseerauksesta ei yhtyeen ikääntyessäkään ole ikävä kyllä päästy eroon, tälläkin kertaa basisti/kitaristi Stefan Olsdal keskittyi liialti väkinäisen ”keep on posing” -asenteen ylläpitämiseen kuin varsinaiseen soittamiseen. Ikäviä säröjä keikan toimivuuteen toi myös 22-vuotias uusi rumpali Steve Forrest, joka mätki paikoin rumpupatteristoaan liiankin voimakkaalla kädellä ja oli hukata kappaleiden herkkyyttä aggressiivisen lyömäsoitintyöskentelynsä alle. Näistäkin seikoista huolimatta Special Needs, Follow the Cops Back Home ja Special K onnistuivat kuulostamaan hämärtyvässä perjantai-illassa lähes taianomaisilta. Pariinkin encoreen totutusti lavalle takaisin kivunnut yhtye esiintyi itsevarmasti ja jätti diivailun takahuoneeseen.
Placebon pauhatessa Päälavalla nykyään itäportin kupeessa majaansa pitävällä Zanzibarilla kuultiin rymyryhmä FM2000:n veto. Yllätyksellisyyteen pyrkivä humpan, metallin ja vähän kaiken muunkin kädenpuristus toimi livenä hyvin, vaikka lyriikoiden osuus jäi keikkatilanteessa olemattomaksi. Laulusta kun ei yksinkertaisesti saanut juurikaan selvää. Hittikertosäkeitä hullutteluun oli onnistuttu piilottamaan kiitettävästi, eikä pieksamäkeläisten touhussa ole musiikillisesti muutenkaan suurempaa nalkutettavaa. Tämmöinen kama kaipaisi kuitenkin enemmän lavasekoilua ja paskaa huumoria, vaikkakin kesken kaiken lavalla nähtiin puoli Sakaran rosteria staminoineen päivineen sekoilemassa ilman paitaa.
Kolmas nainen, tuo “Alavuden Dr. Feelgood” on nyt puuhaamassa todellista comebackia, sillä viimeisen vuosikymmenen ajoittaiset festivaalipyörähdykset ovat saaneet yhtyeen valmistelemaan peräti uutta musiikkia 15 vuoden tauon jälkeen. Kolmen kitaristin turvin esiintynyt yhtye esitti joukon tunnettuja hittejään vuosien varrelta ja karaoke-henkinen yleisö lauloi mukana sen minkä mukana pysyi. Pauli Hanhiniemen ikirenttumaista lavaliikehdintää seuratessa huomasin itsekin muodostavani huulillani tuttuja lauseita 1980- ja 90-lukujen kappaleista. Erityisen komeaksi yhteislaulanta muodostui Valehtelisin jos väittäisin -kappaleen kaikuessa YleX-lavan sytkäririkkaissa tunnelmissa.
Maj Karman saarilavakeikka oli hieno päätös illalle. Imua riitti myös sellaisissa biiseissä, jotka olivat ennestään vieraita, eikä nelikon lavakarisma todellakaan loppunut kesken. Ainutlaatuinen yhtyehän Karma Suomen kentillä on, Herra Ylpön kaltainen mystikko keulakuvanaan. Viihdyttävä, tasapainoinen veto Ukkosen ja Satiinisydämen toimiessa kovimpina villitsijöinä, eikä pahempia floppibiisejä tullut vastaan, vaikka pettymykseksi uusin albumi onkin monien suusta todettu.
Mutta, viime vuoden kaltaista meininkiä ei Seinäjoella ainakaan vielä toden totta ollut aistittavissa. Jos musiikkia ajatellaan, päivän pääesiintyjänä oli Children of Bodom, ja jotain tilanteesta kertoo se, että toimituskuntamme jätti tämän kotoisen ilmestyksen tällä kertaa väliin, vaikka raakoja nugetteja (seitsemän euroa hukkaan, perkele) syödessä sitä tulikin toisella silmällä katseltua. Jopa kojujen määrässä oli eroa viime vuoteen, esimerkiksi himoitsemani metrilakut joutui tänä vuonna hakea alueen ulkopuolelta mukaan, ja myöhemmin ilmoitetut faktat kertoivat yleisömäärän jääneen perjantaina useammalla tuhannella viime vuoteen verrattuna.
Bileet jatkuivat kuitenkin lauantaina.
Teksti: Jarmo Panula ja Otto Suuronen, kuvat: Panula ja Ilmari Ivaska
