17.07.2009
Kirjurinluoto / Pori
Aivan alusta saakka Kirjurin perjantaitarjontaa en ehtinn� kuulemaan, mutta eik�h�n James Brownin pitk�aikaisen yhteisty�kumppanin Pee Wee Ellisin projekti Still Black Still Proud � An African Tribute To James Brown ole my�s ihan tarpeeksi munaisa p�iv�n aloitus, johon ei pekonia en�� kaivata.
Brown korosti useasti afrikkalaisia juuriansa, vieraili ko. mantereella, piti soul -ja funk-ajattelun ty�pajoja, teki hyv�� l�hetysty�t�, jota ei monasti luulisi olevan olemassakaan. Rec-nappulaakin paineltiin, mist� ovat esimerkkein� mm. Africafunk-kokoelmalevyt. Monet niiden raidoista lipsuvat toki k�mpel�n hellytt�vyyden ja suoran kopioinnin puolelle, mutta voi pojat: Afrikassa on ollut nyt 30 vuotta aikaa treenata, ja tulos on t�ss�. Luonteva sekoitus kahden A-alkuisen mantereen parhaita puolia. Luonnollisesti kuulijalla on ensi alkuun vallalla kyynisyys: notta t�ss� taas rahastetaan Pappa-Brownin nimell�. Mutta kappas: homma vakuutti alta aikayksik�n, nousten parhaaksi koskaan kuulemistani Brown-tribuuteista. Afrikkalaisuus mustensi mustaa musiikkia entisest�ns�, etel�afrikkalaisten topakoiden naisten trion j�senet olivat lyhyit�, mutta ��nekk�it�. Voi kun tuota laulutekniikkaa voisi hy�dynt�� suomalaisessa opettajankoulutuksessa! 150 desibelin voimakkuus hiljent�isi varmasti luokallisen erityislapsia todella tehokkaasti!
T�m�n keikan parhaat palat olisi tehnyt mieli ��nitt�� salaa. T�k�l�isille totomiehille kunnon funk-oppitunnin antoivat mm. t�ydellisesti rullaava Cold Sweat, alkuper�ist� parempi(!) Say It Loud I�m Black And I�m Proud sek� kaiken kruununa l�hes unenomaisen hitaaksi sovitettu I Feel Good, jonka tempon pysymiseen perustuvaa groovea suomalainen paskahoususoul-muusikko ei koskaan tule ymm�rt�m��n. Ei feikki eik� falski, vaan luova oli t�m� Ellisin jalo projekti. Bravo.
Yksi ainoa nihke�, The Commitments -leffan kohtauksen mieleentuopa hetki vain oli. Edell�mainitun Say It Loud... -piisin yhteislauleluun en vain kerta kaikkiaan pystynyt liittym��n mukaan. Spiikiss� painotettiin, ettei asiaan liity ihonv�rikuittailua, mutta mink�s teet, kun menneiden sukupolvien teot vain painavat. V�hint� mit� pit�isi tehd� ennen kuin voisi edes jotenkuten yhty� kertos�keeseen, on turvautua kirurgiin ja k��nteismichaeljacksonoida itselleen tarvittavat negridiset ominaisuudet.
Memphisist� jazzyleis�� saapui viihdytt�m��n Booker T. Jones, jonka suurin hitti on Green Onions. Miehen Hammond B3 soi oikeastaan mielt�ylent�v�ll� tavalla musiikin harrastajien kannalta: bluesasteikkopohjaiset peruslikit ja niiden riitt�vyys osoittivat, ettei hammondistin tarvitse olla mik��n Joey DeFransesco -tekniikkamasturbaattori saadakseen gloriaa urkuroinnin upealla saralla. Ja Pori Jazzeille p��stet��n n�emm� my�s muutkin rumpalit kuin davewecklit, sill� nyt mentiin rekkarockia, jossa 99% piiseist� haldautuu peruskompilla.
Paikoitellen setiss� oli turhalti n�kkileip�kitara-vingutusta, mutta kokoonpano petrasi jatkuvasti setin aikana. Booker T. Jones osoittautui oikein mukavaksi ei-jazz -artistiksi, jonka kohtalo oli j��d� muiden esiintyjien varjoon, mutta silti antoi oikein l�mpimi� �Blues Brothers 3:n soundtrack� -fiboja.
Volumepotikka-manipulaation suht n�pp�r�sti hallitseva DJ l�mmitteli yleis�� mm. Michael Jackson- miksauksilla -yll�tys yll�tys- puolisen tuntia, mink� j�lkeen lavalle vaelsi tuo kleopatroista kleopatroin, Erykah Badu. �Uuden soulin kuningatar� on aivan liian yksinkertainen kuvaus t�lle artistittarelle, joka esiintyi Pori Jazzissa viimeksi vuonna 2001, suht ikimuistoisesti kuulemma. Enk� ihmettele. Jo Marsin kuun kokoinen hiuksistonsa pani miettim��n �my�h�ss� saapumisensa syyt�: olikohan h�nelle t�ytynyt sahata moottorisahalla oviaukkoon laajennukset ennen kuin oli p��ssyt lavalle? Olemusta korostivat viel� p�ivyst�v�n new age -upseerin banaaniketju, ilmeisesti ihoon maalattu kaikkien smurffihousujen �iti sek� salaper�inen liemi, jota Badu nappaili raidallisesta mukistansa silloin t�ll�in.
Niin, se musiikki. Min�p� annan Badulle paremman m��ritelm�n, joka on �Mustan rytmimusiikin Frank Zappa�, eik� se ole v�h�n se. Niin sanoinkuvaamaton oli kokonaisuus, laidasta laitaan. Runkona oli Badun t�ydellinen, v�sym�t�n, rajaton ��ni, jonka ymp�rille kudottiin mm. rytmikonetta, zombie-elokuvasaundeja, panhuilua, progeilua, R�n�B:t�... mit� tahansa saattoi sattua seuraavaksi. Edellisen� p�iv�n� esiintynyt Raphael Saadiqkin k�vi lavalla Badun alistettavana, ja oli kiintoisalla tavalla suht ulkona siit�, mit� olisi pit�nyt/kannattanut tehd�, n�in osoittaen j�ykkyytens� ex tempore -heitt�ytymisen saralla.
Ja se yleis�n ottaminen, sellaista en ole ennen kokenut! Arrogantinmakuinen, viile� amazoni pehmeni keikan aikana aivan valloittavaksi, railakkaaksi symppikseksi, �ityen melkoisen estottomiin, remumaisiin spiikkeihin, jotka ottivan kantaa mm. j�rjest�jien asettamaan penkeill�seisomiskieltoon. Voidaan my�s puhua ns. �encore-setist�: Badu veti tavallaan ylim��r�ist� puolisen tuntia. Oli suunniteltua tai ei, h�nen esiintymisens� yhteiskestoksi tuli ruhtinaalliset hiukanyli kaksi tuntia. Ja t�h�n siis viel� DJ:n puolituntinen p��lle.
Lopuksi Badu k�vi viel� laulunsa lomassa k�ttelem�ss� ja koskettelemassa eturivil�isi�, sovittelemassa heid�n aurinkolasejaan jne. En n�hnyt siin� mit��n feikki� tahi �amerikkalaista�: muistakaamme kuitenkin, ett� naisen tuotanto on melkoisen Amerikka-kriittist�. Minusta tuli fani. Erykah Badun ainutlaatuisessa musiikissa on juuri sellaista jazzillista edistyneisyytt� ja uuden hakemista, jota �virallinen� jazz ja sen edustajat yritt�v�t parhaillaan ep�toivoisesti ysisoinnuillansa, tritonuskorvauksillansa ja muilla vanhenneilla ty�kaluillansa hakea. Dixi.
Jatka t�st� Jatsien lauantaihin.
Teksti: Janne Kuusinen, kuvat: www.porijazz.fi
