Tuomari Nurmio & Hunajaluut
03.10.2009
Sibeliustalo / Lahti
Lavalle Tuomari Nurmion kera saapuivat luottorumpalinsa Tohtori Hillilä ja Honey B & T-Bonesin Aija Puurtinen ja Esa Kuloniemi. Konsertti käynnistyi Nurmion isoäidin suosikkikappaleella Kurja matkamies maan, jonka virrensäkeitä rukattiin Tuomarin toimesta kyseenalaisempaan suuntaan kolmisenkymmentä vuotta sitten. Samoihin aikoihin vuonna 1979 ilmestyi myös Tuomari Nurmio ja Köyhien ystävät -bändin levy Kohdusta hautaan, jonka biisit olivatkin setissä parhaiten edustettuina Nurmion levyistä. Konsertin 33 kappeleesta 22 olivat miehen viideltä ensimmäiseltä suomenkieliseltä studiolevyltä. Englanniksi laulettua tuotantoa eli Judge Bone -materiaalia ei keikalla kuultu. Biisivalikoima kattoi kuitenkin lähes kaikki levyt tähän päivään asti. Ainoastaan mainiolta Kuulta (1988) ei kuultu tässä konsertissa mitään.
Pelin henki oli alusta alkaen selkeä. Ei yleisönkosiskelua, eikä mitään spektaakkelia sinfoniaorkestereineen lukuisien vierailijoiden kera vaan lavalla ainoastaan neljä soittajaa ja tällä bändillä vedetään. Nurmion ja Honey B & T-Bonesin eli Hunajaluiden yhteistyöhän on kestänyt jo parin vuoden ajan ja konsepti on todettu toimivaksi jo aiemmin. Biisit olivat selkeästi sovitettuja monia erilaisia maailman musiikkityylejä hyödyntäen ja tietenkin sävykkäästi pieteetillä soitettuja. Sovituksien tyylilajit vaihtelivat muun muassa Hän on täällä tänään -biisin riehakkaasta gospel-poljennosta kreikkalaisen musiikin sävyjä saaneen Pahan tytön kautta Arrivederci Monan ”tico tico”-lattarirytmiikkaan. Puhumattakaan ensimmäisen puoliskon päättäneen Ankaran arabialaisesta tunnelmoinnista. Nurmio ja Hillilä soittivat tiukasti yhteen jo noin neljännesvuosisadan kestäneen yhteistyön tuloksena ja sama koski toista pariskuntaa Puurtinen ja Kuloniemi. Tohtori Hillilän enimmäkseen seisaalta suoritettu perkussiivinenkin rumputyöskentely oli maukasta kuunneltavaa ja katseltavaa. Hillilä piti tahtia yllä hyvinkin pienistä nyansseista aina hillittömiin purkauksiin saakka. Yhtä kaikki Esa Kuloniemen niukkaeleisen tyylikäs slide-kitarointi ja Aija Puurtisen varmaotteinen bassottelu (erityismaininta Laaksossa -biisin maalailevista bassolinjoista) taustalauluineen löysivät Nurmion biiseistä sen olennaisen ja toivat niihin herkullisia sävyjä. Tuomari Nurmion biiseissä on paljon laulettavaa ja Aijan laululahjoja osattiin hyödyntää kiitettävästi tuomaan lisää väriä kappaleisiin. Biiseissä kuultiin aika ajoin myös Aijan soittamia kosketinsoittimia (Paha tyttö, Ramona, Viiniä! Malja marttyyreille ja Maailmanpyörä palaa).
Väliajan jälkeen lavalla asteli Tuomari Nurmio yksin kitaransa kanssa ja esitti Pohjanmaa-trilogiansa kaksi ensimmäitä osaa Rannanjärvi elää! ja Hurja poika. Käärmeen laulu esitettin Hillilän säestäessä, jonka jälkeen Hunajaluut liittyivät seuraan ja ilmoille tärähti Manala-viisu. Muutenkin konsertin jälkipuoliskolla ilmeisten hittien sekaan oli otettu mukaan Nurmion tuoreempaa materiaalia ja bändin ote tanakoitui rouheuden lisääntyessä. Kohdusta hautaan-, Maailmanpyörä palaa- ja Käytettyä rakkautta -levyjen jälkeen koko konsertissa seuraavaksi eniten biiseiltään oli edustettuna erinomainen vuonna 2002 julkaistu Tuomari Nurmio ja korkein oikeus -platta. Konsertin jälkimmäisellä puoliskolla lauluvastuun Kahleet- ja Maailmanpyörä palaa -klassikoissa kantoi Aija Puurtinen. Lisäväriä konserttiin toivat Miika Riikosen pelkistetyn tyylikäs valosuunnittelu ja bändin taakse projisoitu kuvamateriaali, josta vastasivat Jussi S. Karjalainen ja Perttu Saksa. Taustakankaalle heijastettiin Aulis Nyqvistin Helsinki -kuvia ja Raimo Heimosen suomalaista maaseutua edustaneita otoksia. Kappalevalinnoista ei varmaankaan kellään, joka halusi kuulla livenä Nurmion tunnetuimpia kappaleita, ollut mitään valittamista, koska kaikki hitit oli luvattu vetää. Hienointa oli kuitenkin kuulla sellaisia vanhempia klassikkokappaleita kuten Rion satamassa, Älä itke Iines, Viiniä! Malja marttyyreille ja Maailmanpyörä palaa, joita ei ole kuullut pitkiin aikoihin Nurmion keikkaohjelmistossa. Nurmio näytti kuitenkin itse parhaiten viihtyvän uudemman tuotantonsa parissa ja joidenkin itsestään selvien kappaleiden esittäminen vaikutti ymmärrettävästi hieman rutiininomaiselta tai innottomalta. Mutta kun kaikki hitit oli luvattu vetää, niin lupaus pidettiin ja ne vedettiin.
Konserttisali rock-musiikin esittämispaikkana on aina hieman vaikea yhtälö: pimeässä hiljaa istuvan yleisön elossa olemisen ainoa todiste on kappaleiden välissä kuultavat hillityt aplodit eikä tilan akustiikka usein sovellu muun kuin klassisen musiikin esittämiseen. Lahden Sibelius-talon akustiikassa ei kuitenkaan ollut moitittavaa. Soundi ei puuroutunut, eikä musiikki kaikunut kolkkona salissa ja Nurmion sanoitukset pääsivät oikeuksiinsa kuuluessaan selkeästi. Yleisö oli kohteliasta, mutta hivenen vaisua ja encoreen tultaessa Tuomari Nurmion sanat ”nuo aplodit kai
ylittivät kohteliaisuuden minimimäärän” kertovat jotain – ainakin herra Nurmion viljelemästä huumorin lajista. Ilta päättyi kahteen encorekappaleeseen Huda Huda ja Dumari. Jos yleisö olisi remeltänyt hieman enemmän, olisivat esiintyjätkin remeltäneet enemmän ja tunnelma olisi ollut riehakkaampi ja encoreitakin olisi ehkä saatu lisää. Mutta hyvä näinkin. Kaksi ja puoli tuntia yhden Suomen merkittävimmän lauluntekijän tuotantoa mainion bändin esittämänä – ei valittamista.
Toni Koukku
