Aistifestivaalin lauantai
31.08.2002
Klubi/Tampere
Lauantaisen Aistimisen alkaessa oli paikan päälle ehtinyt melko vähän porukkaa, onneksi sali saatiin illan mittaan täytettyä hyvän tunnelman luomista varten riittävällä määrällä poppareita. Ja poppareista voi todella puhua, sillä 20 –vuotis keikkaansa soittanut Shadowplay oli se, mitä oli tultu seuraamaan ja illan ehdoton pääesiintyjä. Ennen pitkän linjan popparien settiä saimme kuitenkin nauttia Turkulaisen dub-duon L’go Pistoolin annista. Dubkaikuista elektroa soittava kaksikko kärsi hivenen suhteellisen nuivasta popyleisöstä, tanssilattiallakin liikkui lähinnä allekirjoittanut. Ei silti, kyllä poikien veto oli oikein nautittavaa kamaa. Levyn chillimmistä fiiliksistä kiihdyteltiin livenä melkoiseen poljentoon ja ablodit olivat ansaitusti melko raikuvat. Olisin silti suonut enemmän tungosta lattialle. Minun näkökulmastani vika ei suinkaan ollut bändissä. Laiskoja poppareita. Bonusta keikan ilmeeseen antoi vallan villiksi heittäytynyt valomies, jonka pyörivät valot sopivat todella hyvin L’go-juoksukseen. Hyvää rytmiä ja maukkaita efektejä.
Oli aika siirtyä siihen fiilistelyosastoon, rakas Tampereen popeliitti: Shadowplay. Viisimiehisen orkesterin vahvimpia puolia ovat ilman muuta piano, trumpetti sekä todella veikeän näköinen ja kuuloinen elektroninen pystybasso, jonka perästä sojottava pakoputki loi melkoisen muhevan soundin. Yhtyeen antia voisi kuvailla yökerhopopiksi, sen verran on jazzahtavaa tatsia. Kuten aistimiehet yhtyeestä toteavat: Viileän boheemi, petollisen kaunis, samalla sekä kyyninen että romanttinen. Yleisö oli myyty. Valitettavaa vain on, etteivät miekkoset ole enää niin nuoria ja kauniita kuin purkanmakuinen popkulttuuri idoleiltaan edellyttää. Eivätkä nuo biisitkään, valitettavasti, tule ikinä lyömään itseään listoille. Niinhän se on, hyvä musiikki kulkee kellareissa. Hattua täytyy nostaa, että 20 vuotta paahtaneet mestarit alallaan jaksavat paahtaa, vaikka vielä itse joutuvat kamansakin roudaamaan. Tuskinpa esimerkiksi Tiktakin tarvitsee moiseen ryhtyä. On se niin väärin...
Kahden mainion esityksen jälkeen oli vielä luvassa rutkasti liikettä, hörönaurua, kitaraa monesta tasosta ja hulvatonta höpötystä. Arvasitte oikein, Turun lahja maailman rokkikansalle eli Boomhauer, asteli reteästi lavalle. Alkoi Saku -show. Garagetykitystä, hillitöntä poukkoilua, hikeä ja mukavaa turinointia yleisölle tavalla, johon harva pystyy. Suomen hauskimman rockbändin leima ei ole vielä kääntynyt kiroukseksi. Kuten Andy McCoylle heitettiin yleisöstä muinoin Tammerfestissä: Älä soita, puhu!. Vastaava voisi koitua tämänkin trion kohtaloksi. Bändin vahvuutena on sen sivuprojektin asema, pojat heittävät rennosti itsensä irti eivätkä ota mitään liian tosissaan. Ja olihan Hellacopterskin aluksi sivuprojekti.
Yleisö oli hivenen pettymys, luulisi Boomhauerin kaltaisen tykityksen saavan enemmänkin porukkaa riekkumaan. No, itsekin keskityin kuvaamaan. Ja olihan se Kingston Wallkin joskus ollut Treella keikalla ja kironnut keikkaansa paskaksi, kun yleisö vain istui. Kunnes kiittelyjä helvetin upeasta keikasta tultiin tarjoamaan miehissä. Mukavampaa se silti on laittaa joukolla hiki virtaamaan, ainakin minulle se on se rockin syvin olemus.
Ilkka Valpasvuo
