J. Karjalainen
16.04.2010
Yo-talo / Tampere
Mitja Tuurala pompottelee ilmoille jykevää kontrabasismia nasevine sooloineen. Tyylitajuisten kitaristien multihuipentuma Tommi Viksten kirittää nopeita hillbilly-melodioita yhtä helpon ja rennon näköisesti kuin mies lukisi lehteä aamupalapöydässä. Maailman huippuihin lukeutuva haitarinsoittaja Veli-Matti Järvenpää päästelee 2-rivisestä pirunkeuhkostaan vastauksia siihen, miksi tuo pieni soitin summaa koko elämän. J. Karjalainen täydentää nelikon kähisevällä Lännen-Jukan äänivärkillään, akustista kitaraa ja banjoa (Vingelskassa myös viulua) vaihdellen.
Heikki: Maailmanluokan bändi innosta piukkana ja yleisö kympillä mukana, mutta silti homma suorastaan huutaa ”ihan ok:ta”. Missä vika, mun pääni lisäksi? Menneisyydessä. Huudan tikkua silmääni, mutta pääsin pari kertaa näkemään J. Karjalaisen livenä amerikan-suomalaisten laulujen trilogian ekassa vaiheessa. Banjon, viulun ja akustisen kitaran string band -bluegrass-trion molemmat keikat jäivät mieleen yhtenä hienoimmista ja riehakkaimmista 2000-luvun kotimaisista keikoista. Niitä on vaikea ylittää.
Tiina: Jotenkin vaikea kuvitella, että pelkkä banjo-viulu-kitara-yhdistelmä olis toiminu muhun yhtä hyvin, vaikka tietty hyvät muusikot nyt jammaa vaikka kattiloilla. Kontrabasso ja hanuri nyt on kuitenki niitä maailman hienoimpia instrumentteja mulle, ja kitara vähän ylikäytetty. Ihmettelin kun yleisö hurrasi bassosoolon aikana. Täytyy ehkä harkita vaihtoa isompaan bassoon. Hatunnoston arvoinen tuo Karjalaisen projekti. Tuskin vaan keräisi yleisöä, ellei olisi kiusannu ihmisiä niillä omilla jollotuksillansa ensin monta kymmentä vuotta.
H: Tästä oon vähän eri mieltä. Vaikka paikalla oli yllättävän paljon keski-ikäistä ja -luokkaista jengiä, joka jopa odotti ”Jiin” vanhoja piisejä (”toivottavasti se soittaa sitä uutta levyä mahdollisimman vähän –kommentti baaritiskille jonotettaessa), niin oli varmasti myös meikäläisiä, joille ei ennen tätä Lännen-Jukka –vaihetta olis tullu mieleenkään lähtee Karjalaisen keikalle. Mutta enhän mäkään ois välttämättä kuullut tästä projektista, ellei artisti ois tuttu.
T: Hmm, hiukan surullistahan se on, että täytyy ensin niittää mainetta tosi valtavirtaisen kaman parissa ennenkö tommonen kulttuurihistoriallisesti merkittävä työ voi kannattaa.
H: Totta. Tosin valtavirran ulkopuolellakin kannattaa aika kauan uida, ennen kuin tollasta matskua uskaltaa tuutata ulos. On meinaan sen verran elämää noissa lauluissa, ettei 20-kesäinen sälli voi kovin uskottavasti niitä vetää. Springsteen teki samantyylisen projektin yli viiskymppisenä ukkona vasta 2000-luvulla, vaikka 70-luvun puolivälin menestyksen jälkeen se olis voinu levyttää vaikka kauppalistojaan.
T: Totta tuokin, että aito kansanmusiikki on karismalaji. Tommosella kokeneiden muusikoiden kombolla mikä vaan kuulostais hyvältä. Mutta ei ikänsä kansanmusiikkia soitellut konkaripelimanni silti myisi samalla tavalla.
H: Eipä niin. Onks tässä sitten joku mielikuvakuvio? Meinaan siinä, että kun tuttu ääni vetää noita ralleja, niin se ei oo niin vierasta kuin jonkun marginaalipelimannin suusta.
T: Ehkä se kynnys tutustua on vaan matalampi. ”Kun oon tykänny tähänki asti Jukan viisuista, niin täytyy kuunnella, mitä se nyt puuhaa.” Hienoa tietty, ettei jää siihen eppunormaalijunnaukseen, vaikka vois. Ismo Alanko on toinen tyyppi, joka uudistuu aina keräämällä ympärilleen osaavaa sakkia, vaikka pohjalla olevat piisit on projektista toiseen samoja.
H: Tosin uudella ismolla on sama projekti kuin edellisellä, joten ei oo mun mielestä sitä muutosta tarpeeksi. Karjalaisen lännenlaulu-trilogiassa oli ekaksi pelkkä nuhjuinen banjo, sitten banjo ja haitari ja nyt toi bändi, joka skulaa Siantappolaulut ja Wabash Cannonballit hyvällä svengillä. Eli jäsenten määrä on aina tuplaantunu.
T: Hirvee into tuosta tuli tutustua niihin alkuperäisiin. Pidän itteeni sentään humppaharrastajana, enkä tiedä amerikansuomalaisista juuri muita kuin Hiskias Mötön. Ihan mielenkiintosta nähdä, mitä tuosta Karjalaisen projektista lopulta tulee. Tai siis, mihin suuntaan se menee. Olihan Lauri Tähkälläkin aluksi hieno missio sovittaa eteläpohjalaisia kansanlauluja rokkiversioiksi, mutta se vesittyi siinä vaiheessa, kun ne rupes tekemään omia piisejä.
H: Tuo projekti loppuu kait tohon uusimpaan Polkabilly Rebels –levyyn. Jännä nähä mitä sen jälkeen tulee ja miten se otetaan vastaan. Ylen aikuisradiokanava taitaa olla ainut, missä Karjalaisen uudet biisit vois enää edes soida.
T: Ai se on ite nimenny takarajan? Ihan viksua. Sehän ihailee vanhoja blues-tähtiä, taisi mainita asiasta tuollakin banjonviritystauolla. Joku sininen linja vois olla ihan luontevaa jatkoa.
H: Joo, perinteisempää kantribluesia olettaisin. Mutta muista, että banjossa ei oo vireitä, vaan ”different atmospheres”!
Teksti: Heikki Väliniemi ja Tiina Malinen
Kuvat: Tiina Malinen
