Mariza (POR)
27.04.2010
Tampere-talo / Tampere
Länsimaisen pop-musiikin suurkuluttajana kuuntelen portugalilaisten kansanmusiikkia fadoa väkisinkin erilaisella korvalla kuin paljasjalkainen lissabonilainen. Varsinkin, kun vielä vuosi sitten olisin arvellut, että fado on pisteitä tuova liike jossain itämaisessa taistelulajissa, ja konserttipäivään asti kuvittelin Marizan olevan lähinnä Pirkko Saisiota muistuttava, varttunut charmantti nainen. Kahden tunnin jälkeen olin vähän viisaampi. Tai no, ainakin modernin fadon kuningattaren habituksen suhteen.
Syy artistin hämmästyttävään suosioon Suomessa tuli ainakin osittain selväksi. Säteilevän ja kohtalokkaan nerokkaasti lavakarismassaan yhdistänyt leidi osoittautui valtavan hyväksi esiintyjäksi, jossa ei näkynyt pilkahdustakaan diiva-sanan negatiivisista mielleyhtymistä. Hän teki lavalla kaikkensa, jotta erilaisten kulttuurien kohtaamisessa esiintyjän ja yleisön välillä ei olisi turhia jännitteitä. Ja onnistuikin vähintään kohtuullisesti. Harvoin hämäläiset saadaan arki-iltana joraamaan konserttisalikeikalla.
Mosambikissa syntynyt lissabonilainen käytti häkellyttävän jäntevästi taipuisaa ääntään. Vaikka sanoista ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, tulkinta ja liikekieli eivät jättäneet epäselväksi, minkälaisesta tunnelmasta kulloinkin oli kyse. Fadon surumielisempi osasto oli eräänlaista kaihoisaa tangoprogea, Portugalin omaa bluesia. Liljankukka ja Tuhon tietä kuljen (joka on alun perin jazz-sävellys) tulivat välillä mieleen, tosin aitoa kansanmusiikkia mukaillen rytmit ja tahtilajit heittivät kuperkeikkaa kotoisen melodiakäsityksen vastaisesti.
Internetin fado-käännökset varmasti menettävät osan alkuperäisestä, mutta ainakin niiden perusteella oli ihan hyvä, että esiintyjän ja yleisön välillä kohosi kielimuuri. Meri, kaipaus, valkoinen ruusu ja kohtalo ovat isoja aiheita, joista voi helposti virittää anti-kliimaksisen kliseepommin. Vaikka Marizan fado onkin mennyt tuotteistuksen myllyn läpi, se kuulosti silti riittävän aidolta. Asiaa auttoivat myös tyylikkäät muusikot. Ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa rumpusoolo kuulosti hyvältä, kiitos Hugo Marquesin hulluuden.
Historian ja Portugalin maantieteellisen sijainnin sekä artistin Brasiliassa vietettyjen vuosien ansiosta musiikissa oli vaikutteita Etelä-Amerikasta ja Afrikasta, mikä kuului rytmien ohella sala-jazzina ja kiihkeänä flamencona. Ylimääräisenä kuultu, komeasti tulkittu vanha amerikkalainen jazz-blues-balladi Cry Me a River muistutti fadistan menneisyydestä angloamerikkalaisen musiikin parissa. Lopussa palattiin myös vanhaan taverna-fadoon, kun Mariza duetoi komeasti kitaristi Angelo Freiren kanssa ilman äänentoistoa.
Teksti: Heikki Väliniemi, kuvat: Tiina Malinen
