Firebox Metal Fest³ - lauantai

Vinkki Rytmikorjaamolle pitkän matkan takaa tuleville sekä uutta navigaattoriaan syystä tai toisesta huvikseen räplääville: navigaattorin antamista vaihtoehdoista Rytmikorjaamon osoite on se, jonka postinumero on 60101. Ne muutkin Seinäjoen vaihtoehdot kuljettavat kyllä oikealle paikkakunnalle, mutta suunta saattaa olla vähän väärä. Lyhyesti: olkaa siis fiksumpia kuin minä. Se ei vaadi paljoa.

Navigaattorisekoiluista huolimatta pääsin Rytmikselle myös lauantaina, vieläpä sen verran hyvissä ajoin, että ennen ensimmäistä esiintyjää ehti namitella alas yhden valkovenäläisen. Pian Pressure Points kuitenkin nousi lavalle aikataulun mukaisesti avaten Fireboxin timanttiseksi osoittautuneen lauantaipäivän. Opeth-vertauksia väsymiseen asti kuullut progemetallipumppu osoitti musiikkinsa kantavan hienosti bändin omillakin eväillä lyöden pöytään kovan haasteen illan seuraaville bändeille. Aiemminkin Rytmiksellä vakuuttaneen bändin lavaesiintyminen oli upean aktiivista ja lavallaolosta selvästi nautittiin. Draamaa sisältäneiden kappaleiden fiiliksiin oli helppo tarttua livetilanteessa ja keikkaa katsellessa mieleni alkoi jo sovittelemaan heinolalaisyhtyeen harteille seuraavan suomalaisen vientitoivon viittaa. Hyvältä vaikuttaa.

Kaveripiirissäni kehuja kerännyt Before the Dawn piti puolestaan kappaleidensa pituudet tiukasti neljän minuutin nurkilla. Melodisessa metallissa oli mukana hieman kaupallisiakin sävyjä ja myös yhtyeen esiintyminen oli paikoin laskelmoidun oloista. Yhtyeen rumpali pyöritteli kapuloitaan näyttävästi läpinäkyvän, kuusitoistapeltisen rumpusettinsä takana ja yleisöä huudatettiin ahkerasti. Kaupallisen paskan sijasta Before the Dawnin veto oli kuitenkin viihdyttävää sellaista asenteen ja tarttuvuuden jäätyä keikalta päällimmäisiksi käteen. Toisen kitaristin vimmainen rankaisu lavalla sai omaakin hiusta pyörimään, niin sitä pitää!

Kolmantena lavalle astui bändi, jonka kitaristi muistutti erehdyttävästi Jeesusta. Ja sitten räjähti. Jos Jeesus tekisi musaa ja hän todella on niin kova jätkä kuin puhutaan, hän taatusti tekisikin näin saatanan hyvää musiikkia. Isolation Songs -albumillaan (2009) kriitikoiden suosikiksi noussut Ghost Brigade oli minulle aiemmin musiikkinsa puolesta täysin vieras bändi, mutta keikan jälkeen painuin suorinta tietä bändin kojulle levyostoksille.

Bändin örinällä sävytetty, rankempia aineksia sisältänyt fiilistelyrock toimitettiin yleisön silmille rajulla intensiivisyydellä ja fiiliksellä. Lavalla nähtiin hirmuinen määrä liikettä ja vilpitöntä musiikin vietäväksi tempautumista ja niin tunnelma tempasi tiukasti mukaansa myös minut, vaikka biisit olivat aiemmin täysin vieraita. Käsittämätön veto. Parhaimpia keikkakokemuksia aikoihin.

Kaksipäiväinen bändimaraton alkoi kuitenkin tässä vaiheessa iltaa käydä sen verran jalkojen päälle, että Ghost Brigaden jälkeen päätin pitää hieman huilia ja seurata ruotsalaisen In Mourningin sivummalta. Harmi sinänsä, sillä ruotsalaismetallointi vaikutti kauempaa katsottuna oikeinkin asialliselta.

Huilin aikana Ghost Brigaden luoma synkkä tunnelma ei kuitenkaan kadonnut mihinkään, synkkyyden sävy vain vaihtui useamman asteen verran ilkeämmäksi. Mustiin kiltteihin ja rujoihin nahka-asuihin pukeutunut Ajattara toi lavalle mukanaan täyslaidallisen keskitempoblackia, neljä mikrofonillista murinaa ja alleviivaavaa pahuuden teatteria. Bändi ja erityisesti sen Amorphis-menneisyydestä tunnettu vokalisti Pasi Koskinen eläytyi lavalla kappaleisiin vuoroin kärsien, vuoroin hurmokseen hullaantuen. Kaiken kattavan haistatteluasenteen sivussa soittokin sai kärsiä. Ajattara tuntui tietävän tarkoin mitä se halusi yleisölle tarjota, mutta itse en ollut mitenkään valtaisan vakuuttunut keikan musiikillisen annin tasosta. Mieleen Ajattara kuitenkin jäi varmasti jokaiselle.

Kolmannen Fireboxin huipennukseksi tapahtuman sai kunnian päättää Samael. Huipennuksesta kyse todella olikin, sillä sveitsiläinen metallituote oli liikkeellä pykälän verran isommalla vaihteella kuin illan muut bändit esittäen paikalle saapuneille ison nykyaikaisen shown. Kvartetin esiintymisessä valot, taustavideot ja monin paikoin myös liikehdintä oli hitsattu tarkasti paikoilleen ja jo sliipatun laulaja-kitaristin ulkonäkö kertoi kyseessä olevan suuren mittaluokan yhtye.

Eihän se show silti yksin mitään. Samael osoitti olevansa myös musiikillisesti merkittävä, sanalla sanoen ainutlaatuinen yhtye. Perinteisenä blackmetal-yhtyeenä aloittanut pumppu on ottanut musiikkiinsa mukaan pikkuhiljaa lisää konevaikutteita esittäen nykyään melkoista industrialinfernoa konerumpujen säestämänä. Näkyvin ero perinteisiin metallibändeihin Samaelissa olikin se, että lavalta puuttui oikea rumpali - tosin syntikasta ja konerummuista vastannut jäsen kävi välillä syntikan viereen kasatun pienen basarittoman rumpusetin kimppuun säkeen tai parin ajaksi.

Kaiken kaikkiaan Samael osoitti, ettei se turhaan Suomea myöten keikkaile. Show oli näyttävää, biisit saivat nyökyttämään päätä ja lavalla bändi pisti itsensä likoon. Toki tuntemattomat biisit tahtoivat jäädä paikoin etäisiksi ja showkin säröili paikoin: yksi biisi jouduttiin aloittamaan kokonaan alusta konerumpujen piuhojen irrottua. Silti Samael jätti Rytmikorjaamon ovien sulkeuduttua Fireboxista suuhun oikein hyvän maun.

Tästä pääset Fireboxin perjantaihin.

Teksti ja kuvat: Jarmo Panula