Ämyrock 2010
03.07.2010
Kaupunginpuisto / Hämeenlinna
Paikalliset auringossa
Heinäkuun ensimmäinen viikonloppu ja vuorossa perinteisesti kaikkiaan 36. kerta Suomen pitkäikäisimmän ilmaisrockfestivaali Ämyrockin monipuolista kitaramusiikkitarjontaa punkista hiphopin kautta metalliin. Hämeenlinnan Kaupunginpuistoa valaisi monen vuoden tauon jälkeen pilvettömältä taivaalta paahtanut aurinko, tuo jokaisen kesätapahtuman varsinainen pääesiintyjä. Melko perinteikäs vaihtelevan vesisateinen säätila lienee vakivieras aina silloin kun samaan aikaan EI pelata jalkapallon MM-kisoja. Tänä vuonna paahde oli sen verran kuuma että hiekkakentän tukaluutta välteltiin puiden alla muidenkin kuin aidan takana juopuvan kansan toimesta. Ei ollut levykauppakojuunkaan tuotu vinyyliä myyntiin koska puoliksi sulanut kiekko ei ehkä pitäisi täyttä myyntiarvoaan…
Etenkin alkupuolisko festivaalista oli melkoista perhetapahtumaa – lastenrattaita ja pieniä touhukkaita ämyilijöitä oli todella paljon liikkeellä. Jäätelökojun myynti mahtoi muutenkin olla melkoinen. Kyllä siellä aidan takana silti häppää vedettiin siihen malliin että osa jengistä alkoi olla aika tolkuttomassa hapessa jo ennen illan varjoa. Ja järjestysmiehillä riitti puuhaa. Muutamien ruokakojujen ohella tarjolla oli lakua ja muuta namia, hiukan vaatetta ja korua, levyjä sekä Ämyn kahvio jossa oli nähtävillä myös valokuvanäyttely Ämyn menneistä vuosista. Joku oli pari telttaakin pystyttänyt heti alueen ulkopuolelle, mikä yksipäiväisessä päivätapahtumassa oli hauska kuriositeetti. Ihan hieno oli myös vaatteista rakennettu visuaalinen ilme, joka lavaa koristi.
Esiintyjät nousivat lavalle tasaiseen tahtiin vartista puoleen tuntiin kestäneiden roudausten ja virittelyjen jälkeen. Ensimmäisenä nähtiin paikallisväriä Sairiosta, kun nuorten poikien punk-yhtye Rikoslaki nousi lauteille. Verevää seiskaseiska-punkkia rehellisellä kotimaan kielellä vääntävä nelikko oli saanut aikaan ihan kelpo kappaleita kuten Sosiaalisti, mutta mitään uutta tai ihmeellistä kaverit eivät genreensä tuo. Nähtävästi kolmannella keikallaan ollut kvartetti esiintyi sitä paitsi sen verran krapulaisesti tai muuten vaan tikku perseessä että melkein kävi ärsyttämään. Kyllä punk-keikalla pitää liikettä olla, kuten vanhemman polven valtiomiehet myöhemmin illalla todistivat. Toki jos tuosta otettaan tiukentavat niin kyllähän Rikoslaista hyvän seuralaisen saisi vaikkapa Kakkahätä-77:lle.
Jonkin sortin alternativahtavaa indiesärörockia soittava hämäläinen Sway The Way oli selvästi ammattimaisemmalla meiningillä liikkeellä, mistä pisimmälle vietyinä juttuina pistivät silmään yhtenäisen äklönvihreät asustuskokonaisuuksien osat, viritettyjä kitaroita soittajille kantanut kitarateknikko ja onneksi myös kohtuullisen päämäärätietoisesti soinut musiikki. Toki siinä missä hevi on edelleen nuorten miesten soittotreenien ykkösvaihtoehto, niin punkin ja jonkinsortin räppimeininkien ohella suosituinta on varmaan tällainen tummasti vaelteleva ja säröpaahtava mukarankka muoti-indierokki, jossa soi niin Muset kuin Placebo/Editorsit sun muut. Harmi vaan että aika harva bändi loistaa tässäkään skenessä persoonallaan niin biisien kuin oman soundin suhteen. Meininkiä bändillä toki oli hyvin ja panostusta kokonaisuuteen, mutta suoraan sanottuna biiseistä ei kyllä paljoa jäänyt mieleen noin ensi kertaa kuultuna.
Legendasta letkeilyyn
Olisi vaikea kuvitella Ämyrockia ilman, että Kari Peitsamo yhteislaulattaisi kansalle Hey Judea, Kauppaopiston naisia ja valikoimaa muita suosikkejaan. Kansanviihdyttäjä-Karin hyväntuulinen ja karismaattinen jutustelu helppojen parin soinnun bluesrock-biisien lomassa akustisine kitaroineen ja huiveineen sai vahvistusta muutaman biisin aikana lavalle asti ehtineestä kaveruksesta, jolta Peitsamon biisien tanssiminen sujui melkoisen näyttävästi. Mekaanisien susien, hilpeän protestilaulu Perseitä perseitä perseitä ja tottakai Ämyrockin oman tunnuskappaleen ohella Karilta kuultiin mainio kannatuslaulu jalkapallon MM-kisoissa taistelleelle Pohjois-Korean joukkueelle, jonka Kari taisi kehittää siitä vain improvisoiden paikan päällä. Aika moni voi yrittää saada useamman sata ihmistä heiluttamaan yhdessä käsiään tahdissa niinkin kuluneen renkutuksen kuin Hey Juden tahtiin, Karilta moinen onnistuu ilman minkäänlaista väkinäisyyttä tai väsymistä. Ämyn vakikasvo hurmaa vuodesta toiseen.
Ja sitten jotain ihan muuta, sanoisivat Montypythonit tähän kohtaan. Illan ainoa varsinaisesti ei-rockia soittava orkesteri tuli kaiken muun hyvän lisäksi vielä Suomen Turusta ja sen tällä kertaa jopa kuuli etenkin letkeästi New York New Yorkin aalloilla välispiikkejä jutustelleen kosketinsoittajan aksentista. Turuust… Letkeä on paras sana muutenkin kuvaamaan tätä live-hiphop-yhtyettä, jonka räpäytyksien taustalla ja rinnalla soi mukavan jatsahtavan letkeä rytmikeitos, josta tuli eniten mieleen Rovaniemen Tulenkantajien svengi.
Ukkivainaan sekä sähkö- että akustisella kitaralla, ilmavan svengaavalla rytmiryhmällä, koskettimilla ja parilla puhaltimella rakentuva musisointi oli oivallista täytettä aurinkoiseen tapahtumaan. Rymyreissulla eksyksiin joutuneen fonisti poissaolo ei juuri häirinnyt, Ilkka Arolan trumpetti oli kuitenkin ehdoton mauste pakettiin. Räpäyttäjäherra Arttu Olavi kaipaa vielä hiukan nyanssia leppoisaan flow´hunsa, mutta kokonaisuutena homma potki mainiosti. Biisikynässäkin on ideaa ja imua, vaikka sellaisia todellisia täysosumia ei sillä saralla ehkä löydykään. Kaikki bändin seitsemän biisiä kuultiin, toivottavasti niitä tehdään vielä lisää ja joku julkaisee nämäkin rallit. Positiivisinta uutta kotimaista rytmiä muutamaan hetkeen.
Pakolliset indiestarbat
Ämyrock on viime vuosina profiloitunut sinä tapahtumana, joka tuo nimenomaan niitä kotimaisia indiekansan suosikkeja Hämeenlinnaan. Viime vuonna lavalle nousivat mm. Murmansk ja Regina, toissavuonna Pintandwefall ja Risto ja sitä edellisellä kerralla Aksu ja Underwater Sleeping Society. Tottakai paikalla on nähty myös muiden genrejen huippunimiä Plutonium 74:stä Sur-ruriin ja Hero Dishonestiin. Hevi on ollut sivuroolissa ja lähinnä paikallisten nousijoiden toimesta lavalle tuotua. Legendaaristen keikkojen sarjassa on nähty mm. Deep Turtlea ja Kuolleita intiaaneja - tänä vuonna yksi kauan Ämyyn kaivattu elinvoimainen legenda saatiinkin huipentamaan ilta. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Kymppivuoden naiskauneutta tarjoili eniten Manna. Neidon itsensä ohella lavaa kaunisti (Wrecking Queensin?) basisti, mieskomeuden käsittäessä kitaristi Mikko Joensuun ohella kosketinsoittajan ja rumpalin. Joensuun tuottamalla kakkoslevyllään Songs Of Hope And Desire Manna siirtyi hiukan popimmasta suunnasta noisesti junnaavan ja paikoin kohtalokkaankin särömelodian pariin. Biisikynä oli levyllä erinomainen, koukuttavaa kappaletta riitti alusta loppuun asti. Niinpä oli luontevaa että levy oli käytännössä myös Ämyn keikan soittolistana. Mannan korkealla kaartava laulu yhdessä hypnoottisesti junnaavan särön kanssa potki aika hyvin auringonpaisteessakin, vaikka musiikin vahva mollivire ammentaa enemmän hämärämmistä hetkistä. Show-meininki rakentuu aika perus rock-vääntelehtimiseen, jota ei näissä olosuhteissa pystynyt korostamaan edes valoilla, savulla tai muilla visuaalisilla elementeillä. Veikkaan että olisi potkinut tätäkin paremmin illan viimeisenä.
PJ Harvey monesti mainitaan etenkin Mannan nykymeiningin yhteydessä, mutta siinä ei missään nimessä ole koko totuus. Jotain kuvaa se toki antaa. Mannan soundi on mahtava, mutta mitättömillä biiseillä sekin valuisi hukkaan. Sad Little Birdit, Thruth Songit, It Only Hurts For A Whilet ja Holy Dirty Gamet kantaisivat kuitenkin biiseinä myös erilaisilla sovituksilla. Niinpä Mannan luulisi pikkuhiljaa nousevan ihan kansainväliseenkin tietoisuuteen. Rahkeet riittäisivät.
Toinen säröllä rakentava kotimainen helmi on nimestään johtuen ikuisesti pöljiä juontoja provosoiva I Was A Teenage Satan Worshipper, joka myös on muutamassa vuodessa mennyt isoilla harppauksilla eteenpäin. Vaikka alkuaikojen karamellisävyisempi hilpeys on elektro-mausteisesta rokkauksesta osittain karsiutunut, ei hyvä live-kohkaus ole onneksi kadonnut eikä biisikynä turtunut. Tuoreimman albumin avaavalla nimibiisillä Strange Lights keikkansa jälleen käynnistänyt nelikko yhdistelee tummaa särörokkia elektroniseen pulppuiluun, pop-melodisiin kaariin ja indietanssilattiarytmeilyyn. My Lovin Martian hoitelee edelleen suurimman osan vokaaleista, mutta eteerisen stabiili kosketinsoittaja Blackie Loveless sai uudella levyllä äänensä kuuluville, samoin myös Ämyn keikalla. Ja jo tutusti myös Pintandwefallin Ringa nousi lavalle OMG Techno Chicksin ajaksi. Perushyvä Worshipper-keikka, joka Mannan tapaan hiukan kärsi turhan valoisasta ympäristöstä, mutta pisti kyllä sukkia pyörimään.
Samaa yritti myös paikallinen indie-nousukas Purple Reckoning, jonka paisutetun stadionindierockin, modernin punkin ja kipakkuudestaan huolimatta viipyilevien kaarien keitoksesta tuli hyvässä ja pahassa mieleen hiukan alkupäivästä nähty Sway The May. Toki Purple- seitsikko maustoi settiään mm. kahdella lyömäsoittajalla ja hetkittäin vahvasti vuvuzela-soundisella torvella ja oli muutenkin hiukan persoonallisempi tapaus. Siltikin jäi miettimään että millä bändi eroaa kymmenistä tai sadoista muista samalla kaavalla yrittävistä? Vaikka perusasiat ovat kieltämättä kunnossa, kunnianhimoa piisaa ja livemeininki oli asianmukaisen hikinen, ei yhtye onnistunut murtautumaan erityiseksi oikein millään tasolla. Muutamassa vuodessa yhtye saattaa toki nousta todelliseen liitoon, mutta se vaatii vielä lisää persoonallisia piirteitä niin soundiin kuin biiseihin.
Todellinen livekone ja loppulanaus
Kaikki illan esiintyjät (ehkä Peitsamoa lukuunottamatta) voisivat ottaa mallia Radiopuhelimien karismaattiselta laulajalta J.A. Mäeltä siitä kuinka yleisö otetaan kämmenelle ja peitellään kainaloon. Kun muu yhtye tutusti keskittyi luomaan sen hypnoottisen mutta kipakasti huohottava säröpyörteen jolle Puhelimet biisinsä rakentaa, yltyi Mäki useampaan otteeseen ihan sinne kaiken keskipisteeseen eli muutamien kymmenien innokkaimpien pystyyn pistämän pitin keskelle. Eikä laulu siinäkään kohtaa katkennut hetkeksikään…
Jäätien, Tapion ja Hailuodon ohella yhtye tarjoili kaksi encorea sisältävän keikkansa aikana herkkuja Viidestä tähdestä Mikä planeetta?-ralliin ja uuden levyn iskusävelmiin Luonto on mystinen, Pastoraali ja Kypsää kauraa. Aika pitkälti samaa pyöräähän ne toki tavallaan pyörittävät kaikki, mutta silti bändi onnistuu vuodesta toiseen lumoamaan niin keikoillaan kuin levyillään. Esimerkiksi kaikki Desibelissä arvioidut Radiopuhelin-äänitteet ovat keränneet komean viiden tähden keskiarvon. Fanit arvioimassa vai kerta kaikkiaan niin hyvä yhtye? Päätelkää itse. Joka tapauksessa, ehdottomasti Ämyrock 2010 paras keikka.
Sen jälkeen olisi ollut kenelle tahansa kova paikka nousta lavalle. Sen lisäksi että Radiopuhelimet oli juuri tyhjentänyt pajatson, on Ämyn viimeinen esiintyjä yleensä muutenkin saanut soitella pikkuhiljaa tyhjentyvälle kentälle kun kansa alkaa vaeltaa keskustan huvituksiin jatkoklubeille tai muualle. Niinpä doom metallia soittava tamperelainen Garden Of Wormin laahaava lanaus oikeastaan sopi erinomaisesti tunnelmaan, kun fiilis alkoi muutenkin olla aika jumissa syystä tai toisesta. Kovin kauan trioa ei tullut seurattua, mutta jo siinä ajassa ehti sekä soundipolitiikka että laulajan suora mutta jylhä äänenkäyttö muutamia överiksi menneitä kiekauksia lukuunottamatta vakuuttaa aika hyvin – jopa tällaisen epä-metallistin. En tiedä sitten kuinka pitkään herrat ehtivät ylipäätään soittaa, kun jo valmiiksi jonkun verran jäljessä laahannut aikataulu revähti kunnolla Radiopuhelimien toisen encoren ansiosta.
Jälleen erittäin hyvä Ämy. Peitsamo, Puhelimet, Manna ja Ukkivainaa saivat tällä kertaa toimittajasedän erikoismaininnan, eikä aurinkoista fiilistä vähentänyt edes pieni kärähtäminen, Argentiinan 4-0 tappio Saksalle samaan aikaan pelatussa jalkapallon MM-kisojen puolivälieräottelussa tai juopuneiden alkuasukkaiden epämääräinen hortoilu. Ensi vuonna uudestaan, ja silloin se Goon sitten soittamaan iltapäivään, jookos?
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
