08.08.2010
Surunmaa on Tornionjokilaakso-juurisen Viktor F Mäntyrannan vuonna 2006 Göteborgissa perustama yhtye, joka yhdistelee slaavilaiseen tango-askellukseen ja melankoliaan blues-elementtejä ja mm. Balkanilta ponnistavia folk-sävyjä. Englanniksi kappaleitaan ilmaisevan yhtyeen jäsenistön täydentävät Fredrik Anderson (kontrabasso ja taustalaulu), Anette Lennartson (haitari ja taustalaulu) sekä Anders Fischer (kitara ja taustalaulu). Mäntyrannan mollissa kiireettömästi kaikuvan laulun ohella mies soittaa kitaraa ja banjoa. Mäntyrannan mukaan yhtye on aina ollut kiinnostunut suoraviivaisista tunteista lauluissa, joita usein löytyy juuri bluesista, tangosta, balkanilaisesta musiikista ja muista folk-perinteistä. Musiikin ei tarvitse olla monimutkaista, kunhan se tarjoaa jonkinlaista helpotusta ja pakoa arjesta. Niitä yhtye pyrkii tarjoamaan – kirjoittamalla sanoja ja säveltämällä melodioita joita ihmiset ottaisivat ennemmin sydämeensä kuin aivoihinsa.
Mäntyranta varttui Pajalassa ja Lankojärvellä mutta muutti vuonna 2005 Göteborgiin. Siellä hän aloitti musiikkikoulun ja alkoi sorvaamaan lauluja, joihin hän poimi tunnelmia lapsena selkäpiihin iskostuneista tangoista ja vanhoista folk-lauluista. Koulun kautta Viktor tutustui muihin tuleviin bändiläisiin, jotka innostuivat kappaleista. Muiden soittajien taustat ovat pienissä ruotsalaisissa kaupungeissa, mutta Mäntyrannan mielestä suomalaisen tangon ja bluesin tunnetilat ovat sen verran universaaleja että niihin on helppo samaistua muidenkin kuin suomalaisten. Yhtyeen musiikissa kaikuva tunneskaala on joka tapauksessa osiensa summa. Viktorilla, Fredrikillä, Anettella ja Andersilla on yhteinen visio tavoitellusta tunteesta, jolle he pyrkivät yhdessä rakentamaan ääniraidan. Mäntyranta on se joka luo pohjan jota yhdessä lähdetään muokkaamaan. Toimintatapa on demokraattinen, biisi hylätään jos yksikin on siihen tyytymätön. Kuinka muuten biisin kanssa voi astella bändinä lavalle jos kaikki eivät voi seisoa sen takana, pohtii Mäntyranta?
Yhtye ammentaa vaikutteensa ja inspiraationsa elämän varjoisemmista nurkista – vanha mies istumassa yksin keittiönpöydän äärellä itkien, viulisti konsertoimassa itselleen olohuoneessaan, poika joka saa käytetyn lelun ainoana joululahjanaan tai köyhä nainen tarjoamassa viimeistä tupakkaansa papille… Kuvat ovat toki synkkiä ja traagisia, mutta samaan aikaan yksinkertaisia ja rehellisiä tunteita joihin jokainen voi tarttua. Tavallisesta elämästä ammentavaa musiikkia joihin tavalliset ihmiset voivat turvautua ja saada helpotusta tässä ankeassa maailmassa. Avainsanoina rehellisyys, helpotus ja suru. Surua tarvitaan jotta osataan nauttia myös ilosta.
Nine Songs From The Valley on Surunmaan ensimmäinen pitkäsoittolevytys, eikä sen prosessi ollut mikään kaikkein helpoin mahdollinen. Levyttäminen kesti kaikkiaan yli vuoden, johtuen siitä että kaikki pitivät siitä että saavat luoda kaikessa rauhassa ja omilla ehdoilla. Bändi tykkää harjoitella kunnolla ja saada kaiken valmiin tuntuiseksi ennen nauhoittamista. Silti Mäntyrannan mielestä jälkeenpäin katsottuna 16 kuukautta oli ehkä hieman laiskaa. Panostus on silti kannattanut, sillä albumi on kerännyt pelkästään myönteistä palautetta. Toki joillekin tuntuu vaikealta karsinoida Surunmaata. Musiikista pidetään, mutta sitä ei ymmärretä. Mäntyrannan mukaan tämä on yleisempää Ruotsissa kuin Suomessa ja konkreettisesti se vaikuttaa siten että kun promoottori ei osaa luokitella musiikkia on hänen vaikeampi myydä sitä eteenpäin ja se taas vaikeuttaa Surunmaan keikkailua Ruotsissa.
Juuri nyt yhtye pyrkii keikkailemaan mahdollisimman paljon, myös Suomessa, ja valmistelemaan samalla seuraavaa julkaisua ensi vuoden alkupuolella. Yhtyeelle asetetut tavoitteet eivät ole päätähuimaavia – jos ihmiset pitävät kappaleista ja tulevat keikoille, se riittää. Keikoilla Surunmaa pyrkii siihen, että jokaiselle yleisön jäsenelle tulisi tunne että hän on osallisena siinä. Kaikki annetaan vaikka oltaisiin kuinka poikki.
Haastattelu: Ilkka Valpasvuo, kuvat: Juho Mäntyranta
