Silent Scream, Psyyke
12.03.2011
Lepakkomies / Helsinki
Post-punk elää pienoista renessanssia ja uudempien yhtyeiden lisäksi Helsinginkadulla kuultiin kaikuja 80-luvun Porista.
Kotimainen post-punk elää pienoista renessanssia, ja uusien yrittäjien lisäksi myös monet vanhoista tekijöistä ovat jälleen aktivoituneet. Lauantai-iltana Lepakkomiehen alakerrassa esiintyi kaksi post-punk orkesteria, jotka edustavat samaa tyylisuuntaa mutta eri sukupolvia. Pääesiintyjän paikalle oli kiinnitetty taannoin debyyttialbuminsa julkaissut Silent Scream, mutta ennen hiljaista huutoa oli luvassa tuhti annos tummaa ahdistusta takavuosilta.
Porilainen Psyyke jätti jälkensä 80-luvun ensimmäiseen post-punk aaltoon, joka sittemmin hiipui, muttei koskaan tyystin kadonnut. Porilaisilta ilmestyi 90-luvulla bändin historiaa ynnännyt Päästä eläin esiin -albumi, mutta muuten yhtye on satunnaista keikkailua lukuun ottamatta viettänyt hiljaiseloa aina viime vuosiin saakka. Vokalisti Jallu Korpi esittikin setin keskellä kiitoksensa bändin uudelleen aktivoitumisesta Silent Screamin Matthewn suuntaan, jota on nähtävästi kiittäminen/syyttäminen porilaisten aiempaa huomattavasti tiheämmästä keikkailusta.
En tiedä kuinka syvällä haudassa Psyyke on välillä käynyt, mutta Lepakkomiehen lauantai-illassa viisimiehinen ryhmä oli silkkaa dynamiittia. Heti keikan alusta oli selvää, että nyt ei himmailla eikä oteta vankeja, vaan annetaan palaa täydellä teholla.
Korpi riehui pienellä estradilla minkä vain pystyi, karaten välillä yleisön sekaan ja aina sohville saakka. Alkuun hiukan kankea juhlaväki otti seremoniamestarista nopeasti mallia ja pian etummaiset rivit pistivätkin jo jalalla koreasti, eikä meno tyyntynyt tämän jälkeen missään vaiheessa. Propsit ansaitsee myös komeilla pulisongeilla varustettu kannuttaja, joka piti etuvetoisen moottorin kierrokset kohdillaan.
Nousujohteinen keikka puski eteenpäin voimalla ja sopiva suvantokohta koettiin, kun vuoron sai kiintiöslovarina sisään spiikattu Sininen moskeija. Tämän jälkeen esitetty uusi biisi Pakanamaa nosti lämmöt takaisin kattoon, kunnes pienoinen hitti Temppeli räjäytti katonkin taivaan tuuliin. Hurmosmaisessa tilanteessa yhtye ei edes vaivautunut poistumaan lauteilta ja suoran kysymyksen (”haluatteko kuulla lisää?”) jälkeen encoret esitettiin pikavauhtia, minkä jälkeen keikka oli ohi.
Porilaiset tulivat, näkivät ja voittivat, eikä voi kuin toivoa, että lähitulevaisuudessa uutta materiaalia saataisiin kuulla enemmänkin. Kenties jopa kokonaisen pitkäsoiton verran, mikäli onni on vain myötä.
Pienen roudaustauon jälkeen päästiin nauttimaan illan päänumerosta, kun Silent Scream aloitti osuutensa. Kyseessähän on Antti Lautalan, Matthew Pallasojan ja Jukka Laineen muodostama goottirock/post-punk orkesteri, jonka jäsenten historiasta löytyvät sittemmin edesmenneet yhtyeet Varjo ja Suruaika. Nuoren orkesterin kohdalla on siis turha puhua mistään lastentaudeista ja vankka kokemus näkyi ja kuului myös illan esiintymisessä.
Viime vuoden lopulla julkaistu debyyttipitkäsoitto In the Cinema teki kertaiskulla selvän pesäeron menneeseen. Yhtye latasi tuolloin tiskiin albumillisen nopeampia ja aggressiivisempia kappaleita, joiden esityskieleksi oli valittu aiemmasta poiketen englanti, eivätkä vertailut Killing Jokeen olleet lainkaan tuulesta temmattuja. Elokuvamaailmoista innoitustaan ammentanut kiekko on pyörähtänyt julkaisunsa jälkeen usein soittimessa, joten odotukset keikkaa kohtaan olivat ainakin allekirjoittaneen kohdalla melkoiset.
Lepakkomiehen hyvin lämmitetyllä estradilla uudistunut tyyli osoittautui myös livetilanteessa toimivaksi, kun yhtye tarjoili tunnin mittaisen setin synkkää kolistelua. Toisiaan vokalisteina erinomaisesti täydentävät Lautala ja Pallasoja vuorottelivat lauluosuuksissa, mikä toi esiintymiseen roppakaupalla syvyyttä ja sävyjä. Setin avannut Do It Right oli kuin luotaus tilaan ja kutsu, jonka aikana estradin edusta täyttyi väestä. Heti perään kuultu City Highrise sähköisti puolestaan kansan, ja tästä eteenpäin trio pitikin sitten naruja tiukasti käsissään.
Syke voimistui monitorien kummallakin puolella biisi biisiltä, ja tummuutta huokuvat kappaleet vetivät mukaansa suorastaan väkisin. Monen mielestä trio-muoto rajoittaa bändin ilmaisua, mutta kolikon toinen puoli on se, että näin pelkistetty kaava sallii voimakkaampien yksityiskohtien käytön – ja juuri tuon pelin Silent Scream hallitsi suvereenisti. Basso sai möyriä, klonksua ja sykkiä rauhassa, eikä kitaran vuoroin melankolisen usvaisia ja vuoroin taas kireän ahdistuneita ääniä vesitetty liialla taustahälyllä.
Näin pieninkin palanen kasvoi merkittäväksi osaksi kokonaisuutta ja kappaleet selättivät yksi toisensa jälkeen levytetyt versionsa. Esiintyminen sai yhä kiivaampia muotoja, kunnes raivokkaan The Presentin aikana koettiin puhtaan voiman lakipiste, kun Pallasoja ja Lautala piiskasivat itsensä suorastaan pelottavaan mielentilaan.
Setti päätettiin astetta rauhallisempaan Cinema-siivuun, ja yhtye yritti näissä kohdin poistua estradilta, mutta eihän moisesta mitään tullut. Niinpä koitti encoren aika ja Silent Scream heitti näissä kohdin peliin vielä viimeisen ässänsä. Päätökseksi oli valittu Joy Divisionin hyytävän kaunis I Remember Nothing, jonka myötä illan anti oli paketissa.
Näin totaalisen post-punk annoksen jälkeen ei voinut oikeastaan muuta kuin lähteä harppomaan pitkin jäisiä, mustia ja kylmiä katuja.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
