Ilosaarirock 2011 - sunnuntai
17.07.2011
Laulurinne / Joensuu
Ilosaaren sunnuntaissa esillä surumielistä kotimaista helinää, coolia elektrojunnausta, raivolla pyöriviä tuulimyllyjä, hiphop-erikoisuuksia, väsynyttä ja vähemmän väsynyttä punkkia sekä raakaa elektromöykkää ynnä toinen kovasti odotettu suomirock-keikka.
Ilosaarirockin sunnuntain Sue-lavalta käsin avasi Minä ja Ville Ahonen. Aikaisesta kellonajasta huolimatta telttaan ilmaantui keikan mittaan kiitettävästi yleisöä ja nämä onnekkaat saivatkin nähdäkseen kerrassaan mainion keikan.
Yhtyeen viimesyksyisen debyytin ympärillä pyörinyt materiaali osui kenties vielä sen kuuluisan piirun verran napakammin lavalta esitettynä. Hykerryttävää Enoa lukuunottamatta koko albumin sekä kaksi uudempaa veisua sisältänyt setti otti niskalenkin jo muutenkin herkässä mielentilassa olevasta kirjoittajasta. Polveileva Sammutetaan valot, herkkä Käytävä sekä riipivä Huhtikuun jää jopa siinäkin määrin, että erinäisiäkin kyyneleitä sai nieleskellä vielä keikan jälkeenkin.
Orkesterin esiintyminen oli hyvin vähäeleistä, mutta soitannassa oli silti havaittavissa myös intensiivistä tunnelman kudontaa. Parhaimmillaan bändi oli irvokkaan kauniin Juoksen niin kauan-balladin loppufiilistelyissä sekä luonnollisesti varsinaisen setin päättäneen Mustan virran konehelvetissä, joka kapellimestari Ahosenkin sai tanssimaan vääntelehtien ja kouristellen.
Keikka jätti siinä määrin jälkiä ettei sen perään päälavalla musisoinut Samuli Putro juurikaan jaksanut innostaa. Sen sijaan rentolavan Uusi Fantasia nappasi kyytiinsä hyvinkin tehokkaasti.
Vaihtelevin kokoonpanoin esiintyvän kollektiivin astraalitasoillekin yltyvä elektrojunnaus oli tasan & tarkkaan paikallaan aurinkoiseen rantafiilistelyyn. Häpeilemättömän übercooleissa asuissa esiintynyt yhtye asteli loivan funk-notkahtelun kautta suoraan Miami Vice-tunnelmiin ja taas tulevaisuuteen, missä odotteli Freeman ja Liian myöhään, joka odotetusti räjäyttikin pankin.
Keikasta jäi hivenen etäinen, mutta ilman muuta vaikuttunut fiilis, johon kohdilleen osuneet olosuhteet väistämättä toivat oman positiivisen lisänsä. Eipä harmittanut enää, että Uusi Fantasia jäi Provinssissa tyngäksi – näin tämä olisi alunperinkin pitänyt kokea!
Sunnuntain metallivöyhötykset päräytti desibeli.netin puolesta käyntiin Stam1na, tuo Lemin vastaus mökään mieltyneiden ihmisten tuulimyllytarpeisiin. Herrat käynnistivätkin päälavalta käsin tutunlaisen energiaa, koukkuja ja hölmöilyä sopivassa suhteessa sisältäneen show´n, joka ei takuuvarman settilistan oheen yllätyksittäkään jättänyt.
Erityisen riemukasta oli nähdä lavalla pitkästä aikaa myös Jussi Hyyrynen, joka komeaksi laittautuneen kitaristilaulaja-pikkuveljensä Hyrden kera esitti kaksikon laatiman Lokki-balladin. Areena tähän oli kieltämättä suotuisa, mutta eipä tuota seurannut naisvahvisteinen Viisi laukasta päähänkään jättänyt kylmäksi.
Hienoista rutiininomaisuutta keikassa silti oli eikä kutsumanimellä ”Audi” kulkevan uuden rallin perusteella Stam1nan tyyli ole mutkikkaasta kertosäehevistä juuri muuttumassa. Jatkoa odotellaan jokatapauksessa mielenkiinnolla.
Möykkä jatkui YleX-lavalla norjalaisen Kvelertakin nimissä. Kovasti odotettu ja kehuttu bändi ei pettänyt runsaslukuista yleisöään vaan neljän Orange-pinon aikaansaama rytmikäs meteli tuntui huumaavalta. Karvaisen vokalisti Erlend Hjelvikin vauhdikas toiminta ja voimakas rähinä upotti kyytiin lopullisesti.
Koukuttavien katurock-riffien päälle vyöryvä pikimusta vuonojen oksennus on yhdistelmänä mitä toimivin, ja orkesteri väistelee sudenkuoppansakin taidolla. Kolmen kitaran ja jytisevän basson valli voisi sinänsä olla perusteeton, jollei Kvelertak osaisi hyödyntää kaikkiaan kahdenkymmenenkahden käytettävissä olevan kielen suomia mahdollisuuksia. Lopputulos muistuttaisi hieman tuimilla ylikierroksilla käyvää Mana Manaa ilman vokalisti Hjelvikiä.
Siinäkin nyt vaan sattuu olemaan sekopäinen keulahahmo paikallaan. Järkkärit saivat olla valppaina kun mies pyrki vähän väliä yleisön sekaan huutamaan ja lopulta onnistuikin sukeltamaan hikisten fanien kätten päällä. Soundimielessä YleX-teltta toki jättää vaativampien puitteiden suhteen vähän toivomisen varaa, mutta sama se. Kyseessä oli yksi Ilosaaren kovimmista vedoista.
Rokkilokin rentoshowksi nimetyn rentolavalla nähdyn tapahtuman taakse oli kätketty lahjakkaista hiphop-muusikoista koottu kollektiivi. Tällä kertaa johtohenkilöksi oli otettu Kemmurun Jodarok, jonka seurana toimi suomihiphopin kermaa. Lavalla nähtiin koko Kemmuru, soul-mies Super Janne sekä Loost Koos. Taustalla pettämätöntä rytmitajuaan näytti muiden mukana monitoimimies Arttu Tolonen.
Odotetusti kyseessä oli yksi aurinkoisimmista festareiden keikoista. Jokaiselta artistilta saatiin kuulla niitä tunnetuimpia yleisönketkuttajia. Haikailtiin Takaisin Tallinnaan ja pyydeltiin ukkoselta jeesiä Kobehärän tahtiin. Sinkoutuipa lavalle vielä mustaan huppuun naamioitunut Stepa How 2 Surviven ajaksi.
Pienoista laiskuutta oli kuitenkin ilmassa, puolin ja toisin. Kemmuru esiintyi jo viime vuonna Ilosaaressa ja yhtyeeltä olisi toivonut nyt hiukan enemmän. Toisaalta, kyseessä oli juurikin rentoshow ja erityisesti rannan puolella ilo oli ylimmillään hiekan pöllytessä, vaikkakin krapulaisen yleisön huudatus ei tuntunut ihan onnistuvan toivotulla tavalla. Keikka ei päässyt syttymään täysillä oikein missään vaiheessa. Joka tapauksessa muuten mainio show sai toivomaan myös Super Jannelta uutta materiaalia – miehen karismaattiset vedot olivat taas kerran kesäisen raikkaita ja ihastuttavia.
Eipä ole tainnut rekkalava olla koskaan yhtä täynnä ihmisiä kuin Pertti Kurikan Nimipäivien keikalla. Kehitysvammaisten aikuisten miesten orkesteri kaiketi kiinnostaa monia jo jonkin sortin ilmiönä, mutta tarkemmin katsottaessa kyseessä on vain yksinkertaisen toimiva punk-bändi.
Klassisen 77-räminän nimiin vannova nelikko esiintyi hyväntuulisesti ja asiansa vilpittömästi toimittaen eikä juuri muuta olisi voinut vaatiakaan. Napakoiden kolmesointuisten asia oli aiheiltaan välillä hyvinkin vakavaa, mutta sanoituksissa on silti juuri sopivasti sekä pilkettä että myös kouriintuntuvaa elämänmakua. Isoimmat suosionosoitukset sai tietenkin Vähän kunnioitusta -elokuvallekin nimensä lainannut Kallioon!-rallatus. Sydämeen osuvaa musiikkia ja taatusti mieleenpainuva keikka.
Joskus festareilla on myös hyvä pohtia filosofisempia kysymyksiä: Kuinka monta yhtyeen alkuperäistä jäsentä tarvitaan, jotta yhtyettä voi pitää vielä samana? Sue-teltassa nähdyssä brittiläisessä The Exploitedissa ovat kaikki alkuperäiset jäsenet vaihtuneet ainakin kerran, lukuun ottamatta laulaja Wattie Buchania. Muut miehistön jäsenet ovatkin sitten tulleet mukaan vasta aivan viime vuosina, vaikka yhtye on ollut olemassa vuodesta 1979. Siitäkin huolimatta The Exploitedin nimeä kantavaan yhtyeeseen liitetään nimityksiä kuten legendaarinen ja mullistava.
Paljon melua tyhjästä. The Exploited onnistui villitsemään pitissä riehuvan nuoren yleisön särmikkyydellään, mutta ei onnistunut vakuuttamaan tarkkaavaista katsojaa. Erityisesti alkupuolella meno oli liiankin monotonista ja vasta lopussa kuullut Sex and Violence ja Fuck the USA osoittivat yhtyeellä olevan jonkinlaista tajua koukuista, mutta esimerkiksi uudemmissa kappaleissa kuullut metallivaikutteet tilutuksineen vain ärsyttivät.
Eikä pidä luulla, ettei kuuntelija vain välittäisi raa'asta punkista. Päinvastoin, genreen tutustuneelle The Exploited juuri tarjoaa huomattavasti vähemmän kuin sitä tuntemattomalle. Yhtyeessä tuntui tiivistyvän pääosin juuri ne kaikki piirteet josta punkia kliseisesti syytetään: raivo ja ärsyttämishalu päihittävät liiaksi kekseliäisyyden, asenteellisuus lahjakkuuden.
Richard D. James eli Aphex Twin eli AFX ja niin edespäin sai kunnian lopettaa Ilosaarirockin isomman teltan musiikkitarjonnan. Jo useamman vuoden ajan Ilosaaressa on ollut tapana valita YleX-teltan päättäväksi anniksi suuren maailman konemusiikkiartisteja.
Aiempien vuosien Röyksoppiin ja DJ Shadow'hun verrattuna Aphex Twin ei kuitenkaan jättänyt paljon hengähtämisen sijaa. Kun letkeämmät IDM:ää vääntävät joukkiot ovat tarjonneet hikeä mutta samalla myös suuria fiiliksiä ja hetkiä rauhoittumiseen ja hitaampaan jammailuun, ei AFX paljoa melodioilla leikitellyt tai armoa antanut. Raaka tekno ja drill & bass olivat päivän sanoja.
Miehen ambient-vaikutteet kuuluivat lähinnä hennoissa taustahuminoissa jotka kuitenkin katosivat hyvin nopeasti hyperaktiiviseen ja hypnoottiseen jytinään, joka sai lippalakit tärisemään ja sydämet jyskäämään. Kuvituksena videoscreeneillä toimivat esimerkiksi Seitsemän päivää -lehdestä poimitut muokatut tähtityttökuvat, lavan eteen levitettyä läpinäkyvää verhoa vasten heijastetut valosymbolit sekä lahjakkaasti vääristellyt videokuvat yleisöstä, luonnollisesti kaikki täynnä karkeasti sekaan ympättyjä kuvia itse maestron häiritsevästä pärstävärkistä.
Huomiona yleisöstä voidaan todeta, että osa Suomen nuorista miehistä ei selvästi ole aivan sisäistänyt tanssimisen monipuolisia mahdollisuuksia ja luulevat kesän kovimman konemusiikkikeikan olevan jonkinlainen paikka muutenkin keikoilla yliviljellylle pitissä pyörimiselle eturivin puolella. Ei liene yllätys, että nämä puolelta toiselle poukkoilleet herrat eivät sitten enää puolivälin jälkeen hirveästi jaksaneetkaan raivokasta tahtia hikisessä ja ääriään myöten täydessä teltassa.
Encorea ei luonnollisesti kuultu, vaikka aplodit ja muut kannustushuudot kestivät useita minuutteja, joskin eturivissä olevan naishenkilön tissit saatiin pitkän huutamisen jälkeen tiukkaan lähikuvaan taustakankaille. Miten tällaisen lahjomattoman ja loppua kohden lähes sadistisella ja huvittavalla tapaa väsyttäväksi käyneen paukkeen jälkeen voisikaan enää tarjota mitään niin laimeaa ja kulunutta kuin encore? Loistavaa, kerta kaikkiaan.
Aphex Twinin raakojen bileiden kanssa samoihin aikoihin Sue-lavalle houkutteli amerikkalainen Red Sparowes. Eteeristä tunnelmien maalailua ja tuhteja särövalleja tarjoileva viisikko ei varsinaisesti loista omaperäisyydellä, mutta parhaimmillaan vahvojen Mogwai- ja Isis-sävyjen siivittämä fiilistely vangitsi.
Kauniiden taustavideoiden maailmaan oli rauhoittavaa uppoutua eikä kauneudesta rujouteen rakentuvien kappalejärkäleiden parissa varsinaisesti käynyt aika tylsäksi. Mahdoton oli silti välttyä tunteelta, että nämä koukut ja kuviot on kuultu jo liian monesti ennenkin ja värikkäämmissäkin muodoissa. Lopputuloksena oli mukava, mutta kovin kaavamainen fiilistelytuokio ennen festivaalin viime metrejä.
Ilosaaren juhlavuoden sai kunnian päättää Alangon veljeksistä Ilkka ja kolme muuta keikkatauolla ollutta Ruusua. Väsynyt toimittaja tarkkaili tilannetta rinteeltä. Yleisömassa tuntui kaukaa katsellen olevan jopa huomattavasti enemmän mukana kuin edellisillan Sielun veljien esityksessä. Neljää ruusua on helppoa pilkata, mutta raaka fakta on myös se, että yhtye on ollut parhaimpina päivinään yksi Suomen kautta aikain suosituimpia pop-yhtyeitä.
Niinpä päälavan ilmapiiri täyttyi hiteistä kerta toisensa jälkeen - Valuva taivas, Missä vaan, Hunningolla ja lukuisat muut superhitit saivat osakseen suunnatonta yhteislaulua ja ihmismassa hyppi mukana kauempanakin. Juhlavuoden kunniaksi sopivasti raikunut 2011 sai aikaan jopa pyroshow'n.
Monet parhaimmista Ruusujen veisuista oli kuitenkin säästetty loppuun. Itkupillion kevyessä folkahtavuudessaan edelleen uskomattoman tarttuva biisi, Sun täytyy mennä taas yksi hienoimpia suomalaisia teiniangstikappaleita. Vaikkei yhtyeen musiikissa ole enää moneen vuoteen ollut mitään kiinnostavaa tarttumapintaa, päättäväksi esiintyjäksi Ruusut olivat toki mainio valinta. Encoren soidessa saattoi alueelta poistua väsyneenä mutta tyytyväisenä. Ilosaaren juhlavuosi tarjosi tuttuun tapaan konstailemattomia ja kompromissittomia ratkaisuja. Huteja oli joukossa, mutta niin myös oivaltavia täysosumia. Tästä on hyvä jatkaa seuraavat 40 vuotta.
Tästä takaisin Ilosaaren lauantaihin.
Teksti: Mikko Lamberg, Aleksi Leskinen
Kuvat: Aleksi Leskinen
