• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Pori Jazz 2012

Pori Jazz 14.-22.7.2012 (Introduction)

Tämänvuotiset Jazzit jäivät aavistuksen verran tavoitteestaan, mutta ilman Paul Ankaa ja Norah Jonesia olisi tullut pahemman kerran takkiin: senverta pälveä oli sekä torstaina että perjantaina Kirjurinluodon festivaalialueen piknikkiruohikon yleisömeressä. Muutenkin ilmassa oli huomattavassa määrin välivuoden tuntu, jota tukivat artistiperuutukset, aikataulumuutokset, festivaaliohjelman ”TBA”-maininnat ja organisatoris-logistiset kömpelyydet. Viimemainitusta esimerkkinä Kirjurinluodolle tuotu sivulava, josta ei ollut ohjelmalehdykässä mitään mainintaa. Ihmiset maksoivat torstaina ja perjantaina 65€ nähdäkseen Kirjurinluoto Arenalla neljä artistia, nyt niitä kuultiin käytännössä kolme, ja jos vaivautui sivulavalle kuuntelemaan neljättä, sai toiseen korvaan kaupanpäälle päälavan seuraavan bändin soundcheck-vingutusta ja onetwothreetä. Shit happens, arvon pääsylipun-maksaneet! No, eiköhän järjestäjäorganisaatio ole saanut asiasta jo ihan mukavasti ansaittua palautetta kusetetuiksi itsensä tunteneilta...

”Välijazzit” -mutta mille? Siinäpä pulmaa kerrakseen seuraavan PJ:n järjestäjille. Prince-korttikin menetettiin viime vuonna, joten keitäs' vetonauloiksi? Monivuotinen festivaalijohtaja Jyrki Kangas on tiettävästi kertonut, että aikoinaan Jazzien suunnittelu alkoi vuosi toisensa jälkeen sillä, että koitettaisiinko tänä vuonna saada se Eric Clapton paikalle? Myös Tom Waitsin nimi on kuulemma vilahdellut ohjelmistonsuunnittelupalavereissa. Toimivia esiintyjäehdotuksia kumpainenkin, itselleni tulevat äkkiseltään mieleen vielä Jukka Poika ja Paul McCartney. Takavuosien hunajavirtsankarkailua aiheuttaneista tärpeistä voisi puolestani hyvin uudelleenpaikallekutsua esim. Medeski, Martin & Woodin, John Scofieldin, Dr. Lonnie Smithin sekä Raul Midónin. Olli Ahvenlahti taas ansaitsisi ankeleetisti Kirjurin Arenan The Poet -klassikkoalbuminsa live-esittämiselle. Saa ihana Johanna Förstikin näkyä, second that!

Siinä sivussa voisivat fiksata nuo Kirjurin spiikkaajat kuntoon. Melkein aina ovat olleet semmoisia äskenpuskistarevityn ja aamukolmeltaherätetyn tuntuisia, höynähtäneen haparoivia ja mokailevia miehiä ja naisia epämääräinen A4-lunttinivaska kädessä. Maestro Iiro Rantala hoisi homman kunnolla 2006: hänetpä voisi adoptoida kiinteäksi juontajaksi Kirjurin lavalle josko!

Järjestäjille tähän väliin lämmin erityiskiitos Kuusamon muikut -kojun palaamisesta Kirjurinluodon Arena-alueelle.

Pori Jazz 2012 osoitti myös ilmastonmuutoksen olevan täyttä totta ja tieteellistä faktaa, njet question! Yhtenäkään festaripäivänä ei nimittäin satanut pisaraakaan Kirjurinluodolle, jos ei Aaron Nevillen Amazing Grace -encoren aikana nurtsille tipahtanutta kyyneltäni lasketa. Tällaisilla, täysin poutaisilla jazzeilla en ole tähän saakka ollut. Täytyy varmaan varautua siihen, että ensi vuoden show'n varastaa kuusi sinettiä avaava Karitsa, lämppäreinä Kokemäenjoen tulva ja Heinäsirkka.

Pori Jazz 2012:en Desibeli.net -raporttini ei noudata kronologian kusenpolttamaa koodistoa, vaan esittäytyy Human Centipede -elokuvien houreistoa noudattelevana triptyykkinä, jonka osien crescendo muodostaa subjektiivisen adjektiiviakselin nojaa-kiva-hyvä, paino vahvasti onneksi kahdella jälkimmäisellä.

Pori Jazz 2012 I (First Sequence)

Kirjurinluodon torstain oli tarkoitus huipentua festivaalin eräänlaisen teeman eli aikamme naislaulajien esittelyn aloittaneeseen Emeli Sandé:hen. Mutta ehei, Jools Holland taustalaulajattarineen oli jo tyhjentänyt jasson ressuja myöden. Toki nuoria, idols-mentaliteetin aivopesemiä fanittaria oli katsomon etureuna täynnänsä, mutta elitistisenä besserwisseröijänä jäin peräänkuuluttamaan kädet puuhkassa sitä paljonperäänkuulutettua substanssia. Okei, Sandé oli hirmu symppis ja energinen pakkaus, mutta valitettavasti laulunsa ei tehnyt itseään tykö. Ei nimittäin vuonna 2012 riitä pelkkä tekniikka, jos meinaa päästä geneeristen idols-whitneyhoustoneiden yläpuolelle. Ja juuri tätä houstoniaanista, kovaa ”enemmän on enemmän” -koulukuntaa Sandékin tuntuu edustavan. More is moore ja less is lazenby. Smaksaker smaksaker, mutta tällaiselle samettisemman linjan ystävälle jäi käteen vain se em. ”aikamme naislaulajille” ilmeisen pakollinen leningradcowboys-hiustyyli.

Tietenkin Sandén kohderyhmää ovat teinitytöt, joiden blogit ovat varmasti angstatut täyteen Sandén piisien lyriikoita ja openspotifyjfan-linkkejä. Enkä ole teinityttö. Mutta suokaa nyt kuitenkin ravistella alastoman keisarin katsojia sen verran, että olivathan ne Sandén ihanomien piisien rakennuspalikat liikuttavan alkeellisia, Seppo Heikinheimon Chydenius-kritiikkiä kierrättääkseni.

Ja kyllähän se yli 30-vuotiaiden ihmisten tipoittainen diaspora kohti uloskäyntejä kertoi omaa kieltään.

Olenko muuten ainoa, joka otti Porin taivasta halkovan perintäfirma Lindorffin kuumailmapallon paitsi aikamme masentavana kuvastimena, myös silkkana vittuiluna (meitä) persaukisia pärjäämisongelmaisia kohtaan? Mitä ensi vuonna? Intrum Justitian zeppeliini?

Pori Jazz 2012 II (Full Sequence)

Kirjurinluodon konserttiputki sai torstai-iltapäivänä yllättävän, odottavan alun, kun ensimmäiseksi esiintyjäksi ilmoitettua Bad Ass Brass Bandia ei näkynytkään lavalla. Vasta myöhemmin ihmiset tajusivat erottaa yleishälyn keskeltä, että poppoohan soitti siellä keskellä yleisöä, akustisena(?)! Hämmennys oli suuri, kun lipun hinnalle (65€) saatiinkin vain hädin tuskin kuuluvaa vaimeutta vastineeksi. Ja veikkaisinpa, että monen kohdalla hämmennys eskaloitui harmistuksen kautta arvatkaapa miksi?

Eli käytännössä Kirjurin ensimmäinen varsinainen esiintyjä olikin Jamaican Legends, joka esitti leppoisaa, kikkaelematonta juuri-reggaeta. Sen aineksina olivat mainio, legendaarinen komppipari Sly & Robbie, sairastunutta Monty Alexanderia tuurannut Tyrone Downie sekä asian- ja tyylinmukaisella, maallikolle ”jäljessäolevan” kuuloisella laidback-luuttuamisella kitaroinut Ernest Ranglin.

Tuntui, ettei kvartetti saanut ihan alussa nivellettyä jointtejaan täysin kohdilleen, mutta matkan varrella päästiin mukavalle, ok-hulppealle tasolle. Semmoinen mieleenjääpyyden manifestoiva maaginen silaus, flow'mainen hurmos jäi mielestäni puuttumaan, mutta eiköhän se johtunut alkuperäiskeypparistin puuttumisesta.

Reggae-esiintyjiä on porijazz-kansa tottunut kuulemaan Kirjurilla sunnuntaisin, mutta toimihan tämä aloittajanumeronakin. Ja tällainen pakansekoitteluhan oli tänä vuonna järjestäjiltä tietoinen veto: populaa onnistuttiin näin saamaan lapsipuolen asemaan jääneelle sunnuntaipäivälle keskimääräistä enämpi.

Torstainen Emeli Sandé oli antanut festarien naislaulaja-kavalkadille hieman yhdentekevän alun, mutta onneksi brittiläis-amerikkalainen Estelle onnistui perjantaina tekemään paikkaavan eleen yllättävällä tavalla. Nytkin nimittäin oltiin hieman semmoisilla kertakäyttöpopahtavilla linjoilla, ja rumpalinkin oli korvannut konekomppi-dj, mutta tämän hurmaavan pirtsakan pantterin nonstop-jytkeelle jopa lämpeni, ja käteen jäi hemmetin uskottavaa donnasummeria a la 2010's, vaikkei Estellen ääni ollutkaan erityisen omaperäinen. Modernin diskojytkeen mittarilla setti oli hyvinkin luovaa, eikä tylsiä kohtia juuri ollut. Häiritsevimmät hetketkin liittyivät tekniikkaan: niitä matalia, 200 desibelin jumpsisjömpsis-sydänkohtaustaajuuksia ei vaan terve(kään) ihminen kerta kaikkiaan voi sietää. Oikeastaan LP-teltta olisi ollut Estellen vetävälle peilipalloilulle sopivampi esiintymisfoorumi, ja sieltä taas olisi Kirjurille voinut vaihtaa Monáen Janellen, mielestäni.

Estelleä(kin) toki olisi voinut hieman evästää etukäteen, että sinä olet nyt Suomessa, eikä suomalainen maksa lipustaan päästäkseen itse osallistumaan. Jos hän haluaa osallistua, hän ostaa kausikortin aerobic-klubille tai liittyy aplodistikirkkoon. Ei häntä kannata heti alusta saakka tapututtaa, nostatuttaa ja mukanalaulatuttaa puoliväkisin.

Estelle oli kivojen biittien ihana kleopatra, muttei sitten oikein onnistunut perusasioiden äärellä, minkä coveroimansa Nina Simonen My Baby Just Cares For Me paljasti. Mutta Estelle tarjosi mielestäni näiden jazzien parasta ulkomusiikillisuutta. Pori Jazz 2012:en perustavanlaatuisin makuasia taisi olla se, pitikö enemmän Estellen coolista ulkomusiikillisuudesta vai Monáen hektisestä ulkomusiikillisuudesta.

Taidan olla myös jäävi ottamaan kantaa siihen, kuinka suuri osa edellisten kolmen kappaleen tekstistä on penikseni sanelemaa. No mutta: primitiiviä biittiä, primitiivejä taajuuksia, primitiiviä arviota!

Perjantai oli selvästi (myös) aiottu Kirjurilla ns. ”nuorisopäiväksi”, mutta D'Angelo ei riittänyt. Suomalaisille tuo ”Princeltä kuulostava ysäriartisti” ei ole oikein koskaan lyönyt kunnolla läpi, ja nytkin Pori Jazzin artistiesittely läiskii reilusti Prince-jokeria: hänet mainitaan kolmasti. Onko tässä nyt kyse jostain häntäkoipienvälissä-defenssistä, tyyliin ”ei saatu äijää itse paikalle, tyydytään sitten siedettävään jäljitelmään”? Tämän princenkaltaisuuden ylikorostaminen saa tätä menoa kuuluisan ruotsalaisen lisäaine- ja esanssikriitikon Mats-Eric Nilssonin alkamaan kirjoittaa musiikkikirjoja. Hommanhan olisi vielä voinut huipentaa 3D-leffanäytösten silmälasienjakoa varioiden siten, että Kirjurinluodon porteilla järkkärit olisivat lätkäisseet jokaisen saapuvan ihmisen otsaan Post-It -lapun, jossa lukee ”Bytheway, tämä D'Angelo on vähän niinkuin Prince”.

No, kuuntelinpa sitten Prince-korvalasien läpi, kun ei sitten loppupeleissä enää muutakaan voinut: aivoni olivat jo suggeroituneet. No, olihan se Princen prinssi, jopa oudoksuttavissa määrin. Ensifalseton alettua pääsi suustain' hyvin spontanelli MitVit: onko Prince aikoinaan unohtanut patentoida itsensä? Mutta älkäämme silti tuomitko, sillä D'Angelo ylsi parhaimmillaan ilman muuta sfääreihin, joihin esi-/vertauskuvansa olisi kaiken järjen mukaan pitänyt päästä 90-luvun powergeneration-aikanaan, mutta jostain syystä ei.

Kuten niin montaa muutakin Pori Jazz 2012 -artistia, D'Angelonkin D'Akilleenkantapääksi muodostui kovaääninen hälyisyys ja täyteenahdettuus. Oli todella harmillista, että äijä näytti terävimmät leijonankyntensä vasta encoreissa, teatraalisen rebel-röökinpolttonsa yhteydessä. Oli nimittäin erinomaisen pätevä groovekiipparisti mies tuo, Rhodes-komppinsa olivat kerrassaan kateuttaherättävän upeita! Miksi hän ei voinut ottaa tällaisia suvantoja ja hengähdystaukoja varsinaiseen settiinsä dynamiikkaa tuomaan? Oi miksi?

Niinpä D'Angelosta jäi semmoinen hieman surullinen fiilis. Karistaisi nyt hyvä ihminen sen VaraPrincen viitan hartioiltaan asap ja vaikka väkisin, kun mahdollisuuksia on omillaan vaikka mihin! Mutta ilmeisesti tuo em. viitta on kirottu. Pop-maailman roolipelin Princeviitta -2.

Nooh, lauantaina suurten ikäluokkain maksukykyiset massat tyydytti sitten se Paul Anka, joka oli viimeksi käynyt Jazzeilla viisi vuotta sitten. Anka tuntuu olevan Suomessa edelleen jotakuinkin varma nakki järjestäjien kannalta: pikkuhiljaa pitää varmaan tulla siihen tulokseen, että miehen legendaarinen Linnanmäen-keikka vuonna 1959 taitaa olla maailmanhistorian vaikutusvaltaisimpia ja artistin uran jatkon kannalta kannattavimpia keikkoja...

Mutta kun eihän Ankalle voi olla millään tasolla vihainen. Kriittinen toki: miehen lauleskelu oli suurimmilta osin väsynyttä sinnepäin-croonaamista, mutta sehän riitti, ja lumoutunut yleisö hoiti yhteislaulatettuna loput. Sutki berlusconi tanssitti eukkoja lavalla ja käyskenteli yleisön seassa, eikä luonteva hyväntuulisuus käynyt imelyyden puolella kuin This Is Itin kohdalla, jossa äidyttiin säestämään taustanauhalta kuulunutta Michael Jacksonia. Korniuden karikot Anka vältti myös tyylikkäästi aisoissa pitämässään My Way -tulkinnassa. Eiköhän tämän monipuolisen, kirkkaasti plussan puolelle jääneen setin patboonemaisen Twist And Shout -pohjakosketuksen voi antaa suht kevyesti anteeksi.

Ja tekijämieshän Anka on. Mies on tehnyt kamaa Buddy Hollylle, Tom Jonesille, Barbra Streisandille, Frank Sinatralle ja ties kenelle, mitä setin varrella muistutettiin. Hyviä hittejä, innovatiivisia sovituksia. Lähimenneisyyden big band -arrit Jump!:ista ja Smells Like Teen Spiritistä toimivat mainiosti. Oli lämmittävää panna merkille myös, että hyvää ikivihreyttä arvostavaa nuorempaakin possea löytyi kuulijoiden joukosta.

Paljon huonompaankin tuuraajaan olisi lauantain Kirjuri-spektaakkeli voinut päättyä. Ja taisipa Anka olla jazz-organisaatiolle onni onnettomuudessa. Keikkansa perunut Paloma Faith tuskin olisi houkutellut paikalle näin suurta yleisöä, ja kaiken lisäksi järjestäjät antoivat ymmärtää, ettei festivaalien tavoitteista nyt jääty niin paljoa, kun Faithin keikkapalkkiota ei tarvinnut maksaa...

Omat jazzarointini loppuivat lauantai-illalla LP47-teltan tarjonnan kahteen ensimmäiseen ylöspanoon. Kirjurinluoto Arenan kupeessa sijaitseva teltta on oiva kirjuroinnin jatkopaikka, tai vaikkapa laatuartisteja tarjoava budjettivaihtoehto heille, joiden rahkeet eivät riitä tönkkösuolatun hintaisiin Arena-lippuihin. LP-teltta tarjoaa myös kirjavammat kansankerrokset ja mielenkiintoisempaa laumakäyttäytymistä, josta käytetään usein termiä ”biletys”. Kännisten satakuntalaiskukkojen sijaishävettävää rölötystä katsoessa jäi kaipaamaan vain Sir David Attenboroughin luotodokumentoivaa kertojaääntä. No, onneksi olin tajunnut ottaa ennen matkalle lähtöä terveyskeskuksessa misantropia-rokotuksen.

Paljon funk-konteksteissa hehkutusta kuulemani bändin ja musiikkisukukokouksen ristisiitos The Northern Governors tuli vihdoin ja viimein koettua. Totaaliammattilaisten setti oli vastaansanomatonta, eikä sitä onnistunut tukahduttamaan edes LP-teltan kaikenmössöönnyttävä ”akustiikka”. Itselleni kesti kuitenkin häkellyttävän kauan adaptoitua kuvernöörit vastaanottavalle tasolle, minkä syyn koen tärkeäksi kertoa tässä eräänlaisena neuvona / varoituksena. Eli TNG:tä ei mielestäni tabula rasa -korvaisen kannata lähteä kuuntelemaan minkään erityisen rytmimusiikkigenren edustajana: silloin saattaa pettyä! Bändin musiikki on nimittäin aikamoinen fuusio funkia, soulia, rappia, hoppia, jazzia ja vaikka mitä. Suosittelisin lämpimästi lähestymään Governorsia parhaana mahdollisena bilebändinä. Enkä nyt tosiaankaan tarkoita ”bilebändillä” mitään ifeelgoodia ja r-a-k-a-s:ia vääntäviä leipähumppaajia, vaan tinkimätöntä, lokeroimatonta ja täysillä vetävää virtuoosijoukkoa, joka tekee termille ”bilebändi” niin paljon kunniaa kuin vain voi: pelastaa ehkä jopa koko sanan kolhitun maineen. Bilebänd With a Capital B!

Kaipaamaan jäin vain edes jonkinlaisia suvantokohtia: tällaisenaan tuli tuuttausähkyä enemmän kuin Pappagallo-kojuun murtautujalle. Lisäksi olisin suonut enemmän kuuntelu-tarttumapintaa piisimateriaaliin melodisin koukuin. Mutta!: myönnän auliisti, että näiden asioiden toivominen on henkilökohtainen, ylikriittinen helvettini ja akilleenkantapääni. Se haittasi myös illan toisen artistin, Janelle Monáen kohdalla. Puolitoistametrisen duracell-naaraspupun veto oli monen mielestä vaikuttavimpia koko Jazzien historiassa. Keikka huipentui Monáen daivausrundiin, jossa hän ui yleisömeren kannattavien käsien päällä kokonaisen lenkin...

Ja mikäs siinä. Valitettavasti kuitenkin kiinnitin enemmän huomiota viimeisen kappaleen kymmenen minuutin ajan toistettuun sävelseitsikkoon a-a-c-c-f-f-e (am), joka yltyi kerrassaan apokalyptiseksi, ulkomusiikilliseksi adhd-hulinoinniksi. Juhlaväki oli tietenkin ihan banaaneina, mutta joukossa luulisi olleen myös kaltaisiani väärinolija-paskiaisia, joiden mielestä Monáe tiputti yleisönsä joukkoon soivaa napalmia. Hendrixiaaninen särövalli kääntyi näin itseään vastaan.

Molempien em. esiintyjien voltit, breikkaukset, tanssahtelut sun muut liikehdinnät panevat väkisinkin miettimään sitä, mitä artisti(e)n pitää 2010-luvun maailmassa olla. Ovatko musiikkistarat enemmän aikamme peili kuin mitä tiedostamme tai tahdomme tiedostaa? Halutaanko ja vaaditaanko heiltä helvetinmoista, katkeamatonta levottomuutta musiikillisen annin kustannuksella? Miksi Monáen show vaikutti omiin silmiini yksinomaan hermostuneelta sirkukselta? Onko tällainen suvantojen toivominen vain vanhenevan, mukaviisastuneen X-sukupolvelaisen käninää? Onko jo tullut aika vaihtaa Pori Jazz -raportoija nuorempaan? Tai vastaisuudessa asettaa LP-telttaan 35 vuoden yläikäraja?

No, meitä ja makuja on monáeen lähtöön. Itse nyt vaan valitsen mieluummin coverkeikan kuin kuperkeikan. Yst.terv.nimim. ”Tauotkin ovat musiikkia -75”.

Pori Jazz 2012 III (Final Sequence)

Torstaina odoteltiin hieman, kun Kirjurinluodon Arena-lavalla oli hienoisia teknisiä ongelmia. Valkoinen flyygeli oli juuri viritetty, mutta ilmeisesti tultiin siihen tulokseen, että instrumenttia vihmovan tuulen sekä tanakkaa boogie woogie'a takovan Jools Hollandin yhdistelmä olisi vireen keston kannalta sangen kohtalokas. Niinpä soitin roudattiin pois lavalta, ja varmuuden vuoksi tilalle tuotiin Kawai-merkkinen sähköpiano. Hetken yleisö varmaan jo ehti huolestua, mutta sen, mikä ulosannissa hävittiin, maksoi Holland Rhythm & Blues Orchestransa keralla moninkertaisesti takaisin pikavippikorkojen kera!

Vaikka kenen kanssa yhteistyötä tehnyt, useimmille tv-ohjelmiensa kautta tutuksi tullut brittiläinen yleismuusikko Holland oli koko Jazzien ehdottomia kohokohtia. Hollandin pumppu on takuulla maailman tämän hetken parhaita viihdeorkestereita, vaikka millaisella viihde-mittatikulla mittaisi. Kolmesta soinnusta saatiin irti vaikka mitä, ja rockpianismin ystäville Hollandin soitto oli silkkaa oppitunnillista mannaa. Piano vaatii soidakseen yllättävän kovaa tatsi-kuritusta: ei sitä kannata hiplata, eikä kerrostaloihin hankkia.

En tiedä, oliko ”kohtalon ivaa”, ”ironiaa”, vai mitä, sillä Hollandin taustalaulajattaret varastivat show'n Jazzien etukäteen hehkutetuilta tunnetummilta naisartisteilta. Seuraavaksi esiintyvä Emeli Sandé olisi vain kalpea aavistus keneen tahansa Hollandin kolmeen mahtavan erityyppiseen laulajaan verrattuna. Oli Rosie Holland (tyylillä rytmimusiikkilaulun sisäistänyt kiintiövalkoinen), Louise Marshall (näyttävänhoikka, coolimman koulukunnan mustakissa) ja kirsikkana kakussa Ruby Turner (arethafranklinistinen lyhykäinen mama-tantta): kerää koko sarja!

Kyllä, nämä ovat joskus myös rotukysymyksiä. Olen joskus musarasisti, mutta.

Tätä dynaamista ja sävyisää settiä haluaisi niin mielellään kutsua mitä nautittavimmaksi viihteeksi, jos ei ko. termi olisi nykyisinä viihdeähkyn aikoina niin julmetun inflatoitunut. Eli tyydyn nyt täten tässä vain pyytämään teitä kaikkia uskomaan, että tämä oli Aikuisten Oikeasti Hyvää Viihdettä For Real! Jos torvimausteinen bluesbrothers-rock hetkauttaa jalkaa vähääkään, niin älkää ihmeessä jättäkö Jools Hollandin kvaliteettipakettia kuulematta.

Pori Jazz 2012:n Kirjuri-perjantaista raportoidessa ei voi eikä saa sivuuttaa päälava-aktiviteetin aloittanutta (ohjelmaan järjestyksessä toiseksi merkittyä!) Miles Smiles -kokoonpanoa, joka koostui Milesin kanssa aikoinaan soittaneista muusikoista. Konsepti kuulostanee tekemällä tehdyltä rahasteelta, mutta osoittautui olevan kaukana siitä. Tämä oli nimittäin hyvin hereilläpitävä, vaihteleva kokemus, ja ennen kaikkea iloisesti yllättävän funk. Maailman tiukin basisti Darryl Jones onnistui varastamaan släppäämisellään sieluni alta aikayksikön: heti ensimmäisessä kappaleessa oltiin semmoisilla Velipuolikuu -sketsisarjaklassikosta tutuilla Kuitunen & Piippo -aaltopituuksilla, että siinähän oikein havahtui: nyt ei olisi tylsää kananmunanuotti-maalailua luvassa.

Urbaani syke oli erittäin toimiva runko Davisin filosofian esittelylle. Trumpetisti Wallace Roneyn häikäisevät 16-osasuvereniteetit sooloissa olivat se virtuoottinen ääripää, mutta välillä huoahdettiin muistamaan Davisin ainutlaatuista taitoa saada ne pitkätkin ns. ”väärät äänet” kuulostamaan upeilta. Blues-kaavan käsittelyäkään ei unohdettu.

Tämä akti oli mitä parhainta mainosta kaltaisilleni yleissivistymättömille, joille Davis on vähän tai ei ollenkaan tuttu. Davisin tyylispektrin laajuus pakottaa toteamaan, että hän on jazz-musiikin olut. ”Mä en pidä Davisista” tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, ettei sanoja ole maistanut läheskään kaikkea. Miehen elämäntyöstä löytyy varmasti jokaiselle rytmimusiikin ystävälle jotain.

Perjantaina kotimainen afrofuusiovadsomhelst­-lössi Afrocola oli itselleni näiden jazzien paras tärppi. Se toi Kirjurin sivulavalta käsin festivaaleille cocktailin, joka olisi ansainnut baaritiskiksensä päälavan. Yleisafrikanismia oli maustettu irrottelevalla huumorilla, hauskanpidolla ja häpeilemättömän pidäkkeettömillä free-soolo -osuuksilla. Tuloksena oli jotain, jonka kaikkien paikallaolijoiden olisi pitänyt kuulla. Mä näitä polkuja tallaan -cover oli hysteerisen herkullinen, ja fiilistely-flow'n saatua siivet vain kaksi sointua riitti. Esim. sadeaiheisessa reggaessa tiukkaakin tiukemman botnen kruunasi Samppa Leinon tuubabassottelu, jonka kuka tahansa munakkaan musiikin ystävä ottaisi messiin autiolle madagaskarille. Jos tämä lössi osuu lähilauteille, menkää ihmeessä todistamaan, sillä luvassa on melkoinen Kokemus!

Lauantain Kirjuri-show alkoi miellyttävästi multipuhallininstrumentalisti Antti Hynnisen motoroimalla Auteur Jazz -kokoonpanolla. Olin pelännyt, että nämäkin sällit olisi sullottu sivulavalle, mutta onneksi jo tänään kaikki ilmoitetut esiintyjät saivat soittaa asianmukaisilla, tutuilla Arena-lauteilla. Tosin screeneillä lukenut ”Autere Jazz” onnistui riipimään verkkokalvoja yllättävän paljon: näissä näkyvimmissä jutuissa ei tämän kaliiberin festivaaleilla oikein soisi moisia alokasvirheitä tehtävän.

Ohjelmalehti evästi Auteur Jazzin soittavan ”elokuvallista jazzia”, mutta tajusin D'Angelo -puffailun viisastuttamana karistaa moisen lokerosapluunan alusta saakka, ja nettosin hyvin antoisaa rytmi- ja sävelkudosta, jossa oli tarttumapintaa. Puolestani tällainen luova, korrektinnöyrä kotimainen kokoonpano saisi aloittaa joka ikisen Kirjurinluoto-festivaalipäivän. Sävykkäät torvet kruunasi Abdissa Assefan (perc.) ja Tatu Rönkön (drs.) komppipohja. Suuri henk.koht. plussa vielä jälkeenmainitun loistavista viiksistä.
  Perkussiivisten kilistimien ja kalistimien smorgasbord oli innovatiivisuudessaan erityismaininnan arvoinen. Löytyi monennäköistä härpätintä aina slide whistlestä maidonvaahdottimeen. Perkkaosastoista pervoin!

Toivottavasti myös se Rönkön tomiensa yllä heiluttelma avainnippu löysi kadottajansa.

Mainion kirjurilauantain aliarvostetuin ja syyttä haukutuin akti oli ennen Paul Ankaa esiintynyt Aaron Neville. Hieman hassuhko, C-luottoluokan räppärin mieleen assosioinut alipukeutuneisuus onnistui kenties hämäämään monia: itsekään en olisi arvannut miehen olevan 71-vuotias!

Puolilegendaarinen mieshän tämä on, ja Jazzeilla hänet nähtiin viimeksi veljiensä keralla 2006. Hallitusti hauraan kuuloisa Neville herkisteli sydämensä pohjalta, saumattomasti laulurekisteristä toiseen liukuen, tuloksenaan pehmosoulia parhaasta päästä, mikäli vain pystyi filtteröimään (muuten loistavan) kiipparistin soitinkioskin ylätasanteen Korg Triton Pro:n halvankuuloiset jousimatot sekä brassi-saundit. Voin kertoa, ettei Triton muutenkaan oikein edusta tätä päivää: lienikö soitinvalinta sitten soittajan vai Jazz-organisaation?

Muissa mediumeissa Neville lytättiin myös mm. sen vuoksi, että hän ”pönötti” mikrofoninsa takana. Luvallanne täten opponoin, ja asetun ”pönöttäjien” kannalle, aiempaan Janelle Monáe -kyseenalaistukseeni nojaten. Hyvässä musiikissa maratonin juoksee esittäjän sielu, eivätkä hänen jalkansa, eikä silloin ole merkitystä sillä, ”pönötetäänkö” vai ei. Hyvä musiikki saa näkemään, vaikka sulkisi silmät. Video killed the radio star.

Luulisi, että ainakin ne jumalaisen samettiset ja liikuttavat, kaiken standardismin yläpuolelle kohonneet coverit Stand By Me, Fever ja Amazing Grace osoittivat sen olevan aivan sama, ”pönötetäänkö” vai ei. Hyvä live ei liikettä vaadi.

Kronologia sikseen, paras viimeiseksi. Näiden Jazzien oivallisin keikkakokemukseni oli The Bad Plus feat. Joshua Redman, joka manasi jazzperkeleensä pellolle ennen Nevilleä. Ruotsalaisen kylpyvaahtomerkin kuuloinen Bad Plus vieraili Pori Jazzeilla 2007, jolloin tunnustin bändin kuivakan, pokkanaamahumoristisen otteen, mutta jäin kaipaamaan semmoista ”jotain”, joka olisi kääntänyt esityksen erinomaisen puolelle. Nyt olin kuitenkin totaalisen myyty, ehkä olen sitten kasvanut arvioijana, jazzin kuuntelijana, tai jotain.

Tämän kokoonpanon henkeäsalpaavuus perustui mielestäni kolmeen seikkaan.

1) Kappaleissa tapahtui koko ajan jotain mielenkiintoista ja aivoja tökkivää. Juuri kun meinasi tulla ”tää tais olla tässä” -ajatus, tulikin now to something completely different!

2) Bad Plusilla vähän oli paljon, paahtoon ei ollut tarvetta. Tässä vaiheessa ei varmaan tarvinne enää uudelleenmainita tämän vuoden tiettyjä Pori Jazz -(tumma)paahtoartisteja? Pianisti Ethan Iverson nousi itselleni ylitse muiden: monessa kohdassa mies ei edes käyttänyt vasenta kättään, kun pelkät oikean käden mietityt kvaliteettiäänet riittivät. Mutta pakko on myös mainita rumpali David Kingin soolo, joka ei ”huipentunut” sietämättömään peltihelvettiin, mihin taas Jools Hollandin (muuten pirun tyylikäs) luottorumpali Gilson Lavis sortui.

3) Bad Plusin infernaalisten rytmiikoiden soittamisen mikrotarkat yhtäaikaisuudet olivat aivan joltain toiselta planeetalta. Keikka oli hieno kouluesimerkki siitä, ettei melodioiden armoille kannata jäädä: hyvin monta kertaa rytmi vastaa show'n melodialta. Ja tottahan toki, kun kerran rytmimusiikista on kyse! Bad Plus osoitti hienosti, miten yliluonnollisuutta hipovilla lopputulemilla 12 vuoden kärsivällinen yhtyetyöskentely ja säntillinen treenaaminen parhaimmillaan palkitsee. Bad Plusin kaltaiset porukat opettavat, tai ainakin niiden pitäisi opettaa muusikonplantuille, että kaikenmaailman ”kahdet treenit ja keikalle” -bändiprojektit ovat yksinomaan perseilyä ja räimimistä kunnon vakiokokoonpanojen rinnalla!

Lisää bad plus motherfuckerseja tuleviin Jazzeihin, kiitos!

Omistan tämänvuotisen Pori Jazz -raporttini vaasalaiselle Erik Bergqvistille. Hän on tiettävästi ainoa ihminen, joka on saanut Pori Jazzin Kirjurinluoto Arena-alueen puupenkkikatsomo-alueella mukavan asennon. YouTubessa oli siitä vielä puoli vuotta sitten video, mutta se poistettiin jostain syystä. Kylillä kerrotaan, että em. mukavan asennon salaisuudet ovat pakaralihasten + eturauhasen yhteishallinta sekä marijuana. Lupaan palata asialle, kun olen gandalfimpi. Siihen saakka – Prostata Jazz 2013!

Teksti: Janne Kuusinen
Kuvat: Pori Jazzin kuvapankki