Maailmantango
15.09.2012
Pakkahuone ja Klubi/Tampere
Syyskuinen tangolauantai Tampereen Klubilla ja Pakkahuoneella käynnistyi koko illan kokeellisimmalla osastolla. Tamperelainen jazz-trio Black Motor oli saanut vieraikseen trumpetisti Verneri Pohjolan ja kitaristi Jukka Orman, joka vastasi myös illan laulusuorituksista. Varsinkin Orma tuntui olevan tässä seurassa kuin sateenkaarirautu yläjuoksulla. Ei ollut kyse mistään ”treenataan tätä varten nää pari biisiä niin saadaan tää kuulostamaan erityislaatuisemmalta tilaisuudelta” -visiitistä. Orma tuntui johtavan koko bändiä ja kaikki mahdolliset – ja varsinkin mahdottomat – musiikkityylit sekoittanutta poppoota olisi kuunnellut mieluusti pidempäänkin, mutta kello kävi ja piti rientää seinän toiselle puolelle.
Pakkahuoneella juhlittiin samaan aikaan Olavi Virtaa. Jo aiemmilta vuosilta tuttu Jani Uhleniuksen Uusi suomalainen tango-orkesteri säesti neljää sangen erityyppistä vierailevaa solistia. Kokemusta tässä joukossa edustanut Markus Allan pysytteli tukevasti oman mukavuusalueensa maneereissa, mutta harvemmin tuollaisella äänellä menee pieleen. Sinun silmiesi tähden tuli sellaisella tunteella että keskimäärin hiukan varttuneemmasta väestä koostuneessa yleisössä liikahtivat takuulla muukin kuin povitaskujen pastilliaskit ja lukulasit.
Tamperelainen laulaja-lauluntekijä Laura Moisio oli sen sijaan väärissä bileissä. Tunnepopissaan hän hoitaa leiviskänsä, mutta tangon perusvire ei ole suloinen – tangon ydin on dramatiikassa, intohimossa ja kohtalokkuudessa. Oli se sitten miten teatraalisesti esitetty. Lisäksi naisen osuudessa hämmensi siihen valittu Moision oma laulu. Promootio on toki suotavaa ja artisteille pakollistakin, mutta kun puhutaan Olavi Virran tribuuttikonsertista ja lippujen hinta alkaa kakkosella, niin olisi ehkä soveliasta olla istumatta pelisilmänsä päällä? Myös Allan taipui lopussa samalle tielle, mutta hänen oma kappaleensa istui paremmin tangokonserttiin.
Ville Leinosesta on sanottu paljon, mutta näköjään aina jää myös yhtä paljon sanomatta. Tällä kertaa Leinonen muodosti lavaminänsä jostakin iskelmäprinssin, jediritarin ja Ville Vallattoman välimaastosta. Jopa tällainen Leinosen livekeikkoja intensiivisellä otteella jo vuosikausia seurannut kuulija pääsi yllättymään. Allekirjoittaneen hieman liian hauraaksi ja poikamaiseksi pelännyt lauluääni olikin tulta ja tappuraa, tarjoten neljässä esityksessä sellaisen matkan Olavi Virran musiikkiin ettei paremmasta väliä. Siihen astisen illan paras esitys Sydänsuruja oli vasta alkusoittoa sille paneutumiselle jolla Hyvää yötä (?) ja Iltarusko tulkittiin. Loppua kohti entisestään paranevan esityksen kliimaksi oli uskomattoman komea Valkoakaasiat, joka haiskahti vähän siltä että artisti olisi osallistunut myös sovitustyöhön.
Illan neljännen artistin Katwi Koiviston täytyi olla hyvä, sillä lähes mikä tahansa olisi Leinosen jälkeen kuulostanut vaisulta. Koiviston tumma ääni sopi tangoihin oivasti ja niinkin puhkikulunut sävelmä kuin Täysikuu ei kuulostanut ajantuhlaukselta. Desibelin voimakaksikko antaa pisteitä myös paljain jaloin esiintymisestä.
Paluu Klubille, jossa odotti illan positiivisin yllätys. Tanguedia Quintet solistinaan Angelika Klas näytti tangosta totisesti sellaisen puolen, jota aivan liian harvoin nähdään ja kuullaan. Astor Piazzollan musiikkia, tunnettuja tangoja sekä omia sävellyksiään esittänyt kokoonpano tutustutti mahdottoman tyylikkääseen tangoon. Klasin tulkinta ei ollut tippaakaan teatraalista, mutta kohtalokkuus ja läsnäolo olivat jo luonnostaan sitä luokkaa, että naisen katse olisi nyrjäyttänyt silmämunat sokealtakin.
Sitten olikin aika tehdä valinta – tai ainakin päättää kummalla aloittaa. Tie vei Pakkahuoneelle, jossa jännällä tavalla aivan erilaista tyylikkyyttä edusti Sexteto Roberto Siri. Jo 1950-luvun (!) lopulla 15-vuotiaana (!) sekstettinsä perustanut argentiinalainen herrasmies johti kuusihenkistä orkesteria. Sofistikoitunutta mutta ei mitenkään vastenmielisen porvarillista. Mutta jälleen piti rientää eteenpäin. Minkäs teet kun on pillu ja Marko Terva-aho aina mielessä.
Sillä todella, aivan kuin olisi siirtynyt aika-avaruusjatkumossa eri ulottuvuuteen, vaikka oltiin saman rakennuksen sisällä. Kun korvissa saattoi vielä hyräillä Sirin sekstetin milongamelodioita, raikasi Klubin oviaukosta hiukan toisenlaista ”sekstetti”-musiikkia.. "Palpan Killi se Laitilan kanavalla heilutti nenäliinaa/kumpaa ne souvarit haluavat: vittua vai viinaa?" Jos Pakkahuoneella soitti argentiinalaisten vientituote, niin pitäisikö meidän puolestamme viedä tätä maailmalle?
Jani Uhlenius & Yhtye isot pojat ja tytöt muistutti erehdyttävästi samaa kokoonpanoa, joka oli säestänyt Olavi Virran musiikkia alkuillan konsertissa. Tämä teki toki asiasta vieläkin huvittavampaa, ihan kuin vanha urheilutoimittaja Marko Terva-aho konsertin loistavana juontajana ei olisi lyönyt absurdius- ja surrealismimittareita kylliksi punaiselle. ”Puolisojensa vastustuksesta huolimatta paikalla olleiden” mies- ja naislaulajien tulkintojen sijaan keikka huipentui juontajan omien laululahjojen testaukseen. Ne osoittautuivat sangen – jos ei nyt ihan mukiin – niin ainakin vittuunmentäviksi. Ei sitä Keski-Euroopan mäkiviikon Garmisch-Partenkirchenin kisan alkujuontoa 1998 kuunnellessaan ihan heti tullut mieleen, että samasta suusta kuulee vielä joskus oodin pillulle. Myös loppusanat bändiesittelyn päälle sykähdyttivät: ” Minä olen Marko Terva-aho. Kiitti vitusti.”
Ilta huipentui kovin toisenlaisissa merkeissä. Rakkaudesta – ja vähän rahastakin – laulava Jaakko Laitinen & Väärä Raha on yksiselitteisesti parasta suomalaista livemusiikkia juuri nyt. Balkan- ja slaavirytmit tempaavat vastustamattomasti mukaansa. Itse asiassa niin vastustamattomasti, että pojat päättivät ensi kertaa allekirjoittaneen kuullen esittää myös yhden slovarin. Tämä olikin jälkikäteen viisas teko, sillä muuten homma olisi voinut lähteä lapasesta. Pakko oli tarkistaa olemmeko varmasti hämäläisyyden ytimessä, kun riehakas letkajenkka kiersi Klubia vuorotellen hyppivän ringin kanssa ja joltain lensi tiimellyksen keskellä kännykkäkin housujen taskusta. Hikinen mutta mahtava lopetus.
Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Tiina Malinen
