Kimi Kärki – riisutumpaa ja välittömämpää
10.03.2014
Metallin saralla aiemmin kannuksia ansainnut Kimi Kärki yllätti monet sooloalbumillaan The Bone of My Bones. Kaiken keskustassa on nyt mies ja kitara, metallin tehdessä tilaa folk-painotteiselle musiikille.
Kimi Kärki on jo muutaman vuoden ajan tehnyt singer/songwriter –folkkia, eikä musiikkia ole luotu vain tekijänsä iloksi, sillä kappaleiden julkaisu on ollut alusta alkaen tavoitteena. Svart Records on yhtiönä ollut Kärjen mukaan jo pitkään hienossa nousussa, joten se oli tilaisuuden tullen erinomainen julkaisukanava. Kaiken lisäksi Svartin toimisto sijaitsee noin kilometrin päässä artistin residenssistä, joten toiminta oli kaikin puolin kätevää.
Kärki on jo keikkaillut harvakseltaan matalalla profiililla, Turussa, Helsingissä, Dublinissa ja neljä keikkaa Italiassa. Kappalemateriaali on kuuleman mukaan sovitettu estradeilla entistäkin karummaksi, kun koskettimet ovat jääneet puuttumaan, mutta se on tämän jutun ideakin, se riisuutuminen, Kärki toteaa.
Olet tullut tutuksi hieman toisenlaisista yhteyksistä ennen tätä ja olikin melkoinen yllätys, että liikut soolollasi musiikillisesti lähempänä Leonard Cohenia kuin Celtic Frostia. Onko halu tehdä akustispainotteista materiaalia kenties kummunnut jo pidempään, vai miten päädyit tekemään The Bone of My Bones -levyn näin?
- Olen kuunnellut vanhaa folk-musiikkia jo ennen kuin aloitin soittamaan kitaraa, ennen muuta herra nimeltä Neil Young on kulkenut mukana todella pitkään. Myös suurimman osan metallibiiseistäni olen säveltänyt akustisella kitaralla. Se on instrumenttina lahjomaton!
Mikäli tahtoisit nämä kappaleet voisi vetää myös aika metallisella tyylillä...
- Totta kai. Mutta ei minulla ole onneksi pulaa biiseistä, pystyn nykyään jo aivan alkuvaiheessa sävellysprosessia päättämään intuitiivisesti, mihin suuntaan lähden kappaletta viemään. Vastaavasti siis monet metallibiiseistäni voisi vetää sovitettuna akustiselle kitaralle, vaikka se tietenkin muuttaisikin riffibiisien luonnetta radikaalisti... Olen myös tehnyt pitkiä kappaleita joissa ovat molemmat maailmat läsnä, kuten The Festival Reverend Bizarrelle sekä The Funeral Pyre Lord Vicarille. Musiikissa on melodiota ja riffejä, sovituksia ja rakenteita. Näiden elementtien kanssa leikkiminen – ja painotan tätä lapsenmielisyyttä – on sekä hauskaa että tärkeää!
Oliko levyn tekeminen omalla nimellä alusta asti selviö, harkitsiko missään vaiheessa uuden bändin kasaamista uutta materiaalia varten?
- No kyllä se oli lähtökohta, halusin tavallaan tehdä tämän eri lailla, jotenkin... alastomammin, lahjomattomammin, välittömämmin. Yritin saavuttaa tietyn ajatuksellisen ja tunteeseen liittyvän intiimiyden. Toki halusin myös työskennellä kivojen, lahjakkaiden ja musikaalisten ihmisen kanssa, joten oli hienoa työstää tätä Anna-Elenan, Johnin, Joonan, Matin ja Piritan kanssa! Soitan monet keikoistanikin siten, että ainakin osa heistä on mukana.
Albumisi kansikuvaksi on valikoitunut Edward Coley Burne-Jonesin vuonna 1882 maalaama The Tree of Forgiveness. Kuva sopii hienosti albumille, jossa käsitellään paljon ihmissuhteita, mutta taustalla on muitakin vaikutteita.
- Tuollainen antiikin myytiin pohjaava metaforinen kansi resonoi hienosti levyn sisällön kanssa. Tässä prerafaeliittimaalauksessa on hieno katseiden intensiteetti. Kyse on siis yksilöiden kautta avautuvasta universaalista ideasta, samaan pyrin musiikkini kanssa.
Kappaleiden äänimaailma, niiden tekstit ja laulutyylisi tuovat mieleen toistuvasti Leonard Cohenin, taidat pitää kanadalaista synkistelijää melkoisessa arvossa?
- Ennen muuta ne varhaiset levyt No Skin for The Old Ceremonyyn asti ovat kyllä todella kovia. Jos mies tekee noin nelikymppisenä esikoislevynsä ja on sitä ennen julkaissut romaanin ja runoteoksia, homman voikin ajatella olevan aika kovalla tasolla. Neil Young on toinen suunnannäyttäjä, monipuolisuutensa ja lapsenomaisen mutta ei lapsellisen innostumisensa kautta. Kanadalainen hänkin, vaikka kansallisuus ei tässä ole sinänsä keskeistä.
Kärki tulee jatkamaan soolo-uransa eteenpäin viemistä ja seuraava albumikin on horisontissa. Kiekon nimeksi on tulossa Eye for an Eye ja kansitaidekin on jo mielessä, joten jatkoa toivottavasti seuraa sopivan ajan tullen. Työskentelytapoja tullaan muuttamaan tosin jonkin verran debyyttiin verrattuna.
- Seuraavassa pyrin varmaan riisumaan meininkiä entisestään ja käyttämään nylonkielistä, täytyy vaan ostaa sellainen kitara jossa sisäinen mikitys on luonnollinen. Livenä varsinkin on todella hankalaa saada ulkoinen mikitys toimimaan tyydyttävällä tasolla.
Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain on jäänyt sanomatta niin nyt olisi sen sanomisen aika...
- Minulla on tilit niin Facebookissa kuin Twitterissä, eli eikun "ystävystymään" ja "seuraamaan" niiden kautta tulevaa toimintaani. Tämä soolojuttu, Lord Vicar, Uhrijuhla ja E-Musikgruppe Lux Ohr ovat nyt aktiivisina, Orne kenties taas parin vuoden päästä jos tähdet osuvat kohdalleen.
Kuva: Lauri Hannus
Mika Roth
