Nelli Milan – yli kaikkien aitojen
23.06.2016
Aiemmin Reetta nimellä toiminut Nelli Milan julkaisi kolmen vahvan sinkun jatkoksi esikoisalbumin Yli naapurin aitojen. Täydellisyyttä hipovien pop-kappaleiden ja raikkaiden rock-siivujen paketti iski niin väkevästi, että materiaalin luojaa, laulaja/kosketinsoittaja Nelli Milania, oli suorastaan pakko haastatella.
Nelli Milanin juuret ulottuvat 10-luvun alkuun, jolloin Milan ryhtyi kasaamaan "vakavasti otettavaa" bändiä johon kaikkien tulisi olla sitoutuneita. Lukioajoilta tuttu kitaristi Atte oli automaattisesti mukana, eikä aikaakaan kun myös rumpali Jeremia ja basisti Jesse kuuluivat vahvuuksiin. Aluksi mukana oli myös toinen kitaristi, mutta jo ennen albumin tekoa viides jäsen jättäytyi pois ilman sen kummempaa dramatiikkaa. Jäljelle jääneeltä nelikolta ei kuitenkaan puutu kipinää musiikin tekemiseen, eikä bändin sisäisestä dynamiikasta ole epäselvyyttä, vai kuinka asiat ovat?
- Kaikilta bändiläisiltä löytyy kova palo musan tekemiseen ylipäätään ja jätkillä on muitakin projekteja, mutta kyllä tämä Nelli Milan -jutun kipinä on ihan mun päästä lähtöisin.
Julkaisitte Reetta-nimellä kolme EP:tä vuosina 2011-2013. Tuon jälkeen otti kolme vuotta ennen kuin Nelli Milan julkaisi musiikkia. Mitä välissä tapahtui ja kuinka tauosta tuli noin pitkä?
- No juu. Valmistuin niihin aikoihin ja takki oli tyhjä. Piti haeskella motivaatiota ylipäätään mihinkään hetki, reissasin maailmalla ja herättelin itseäni jostain ihme koomasta. Taiteelliset ambitiot ja identiteetti oli ihan hukassa... Kesti pari vuotta löytää ne uudestaan mutta sen jälkeen pärähtikin tosi lujaa. Tajusin yhtäkkiä millaisen levyn haluan tehdä ja musa alkoi inspiroimaan taas samalla voimalla kun joskus teini-ikäisenä. Lapsekas innostus ja itsevarmuus palas vyöryen. Sillä tiellä oon edelleen ja oon siitä äärimmäisen iloinen.
Miksi yhtyeen nimi on nyt nimesi? Onko kyseessä yhä oikea bändi, vai artisti + taustayhtye?
- Tehtiin tosiaan hommia Reetta-nimellä muutama vuosi mutta debyyttialbumin myötä haluttiin saavuttaa vielä se viimeinen taso tässä "vakavasti otettavuudessa". Reetta oli tavallaan alter-ego mulle - en ollut vielä valmis kantamaan vastuuta kaikesta enkä myöskään ottamaan vastaan artistiroolia mikä tulee väkisinkin jos bändillä on mun nimi ja kasvot. No, mun bändihän se on kuitenkin aina ollut koska teen kaikki biisit, olen solisti ja käyn myös soolokeikoilla soittaen pitkälti samaa matskua joten mitä hittoa. Lopulta sitten uskalsin laittaa itseni likoon tässä nimiasiassakin.
Musiikkinne on suomenkielistä pop-rockia, jossa painopiste on mielestäni siellä popin puolella. Onko tyyli evoluution tulosta ja mihin näkisit musiikkinne kehityskulun olevan matkalla?
- Kuuntelen itse musaa Airista ja Oasiksesta teknoon ja psykedeeliseen tranceen ja sieltä suomiräppiin – oon tosi nälkäinen musan kuluttaja. Niin kauan kun näin on niin vaikutteita tulee varmasti sieltä sun täältä ja siitä syntyy toivottavasti joku helvetin siisti ja tuoreen kuuloinen juttu! Ainoa kehityskulku jota tietoisesti tavoittelen on se, että tuun koko ajan paremmaksi biisintekijäksi. Kunhan biisit on tarpeeksi hyviä niin kyllä ne raamit niille rakentuu aika luontevasti oli tyyli mikä hyvänsä.
Nykyinen tilanne ei kuitenkaan välttämättä ole pysyvä, sillä uusimmat demot ovat kuuleman mukaan viemässä pakettia elektronisempaan suuntaan. Luvataanpa biisien olevan jopa aika ”härskejä”, ja tästä päästäänkin luontevasti teksteihin. Sanoitukset tuntuvat erittäin henkilökohtaisilta, hetkittäin jopa kivuliailta. Kuinka luontevalta tuntuu avata asioita näin ja kuinka paljon olet puristanut itsestäsi kappaleiden lyriikoihin? Tuntuuko että paljastat jo liikaakin itsesi/toisten elämistä?
- Mulla on tähän asiaan joku ihme fiksaatio mitä en itsekään itsessäni ihan tajua. Oon naurettavan avoin tyyppi muutenkin enkä osaa teeskennellä mitään. Se menee överiksikin välillä enkä osaa aina ihan suojella itseäni. Musan tekemisessä koen kuitenkin tällaisen häpeämättömyyden vahvuutena. Mulla on aina ollut fiilis että tää on vaan mun tehtävä täällä eikä mulla ole muuta vaihtoehtoa.
Materiaalia on syntynyt lapsuudesta saakka, ja luomisen ohessa on kehittynyt pakonomainen tarve esittää biisit. Eikä siinä ole mietitty mahdollisia muiden reaktioita. Faktaa on väritetty fiktiolla, eikä näiden rajat ole koskaan aivan ilmeiset.
- Musta on hauskaa pelata sillä ja se tuo tekemiseen kuitenkin tietyn suojan - voin sanoa käytännössä ihan mitä tahansa koska se voi aina olla myös pelkkää showta. Tai sitten just se sydänverellä kirjotettu juttu joka on suoraan mun päiväkirjasta. Saat päättää.
Levyn nimibiisissä toteat kasvaneesi rönsyillen yli naapurin aitojen. Niinpä on tietysti kysyttävä, että kummalla puolella aitaa on parempi olla?
- Tässä tapauksessa aidan ylitys oli kivuliasta mutta kannattavaa ja tällä puolella on ainaki tuoreempaa nurtsia (naurua).
Entä mitä aidat muuten edustavat sinulle niin suhteissa kuin musiikissa? Ovatko ne erottavia, rajaavia, kohdentavia, välttämättömiä...
- Aidat on oikeastaan aika syvältä. Ne on erottavia ja rajaavia, sellasia jumittuneen maailmankuvan symboleita. Kaatakaa niitä!
Rakas päiväkirja ja Syntymäpäivälaulu tarttuivat hanakammin korvaani, mutta toisaalta albumin sulkeva Sinun tyttö on virkistävän erilainen ja – outo, mutta onko niiden luojalla omia suosikeita?
- Omat suosikit vaihtuivat moneen kertaan levyntekoprosessin aikana ja vaihtelevat edelleen sen mukaan millä kokoonpanolla ollaan keikalla. Mutta kyllä nuo mainitsemasi kolme biisiä on itselläkin suosikkilistalla, sepäs sattui. Sitten Pois kannettujen laulut on kans kyllä tosi herkkä biisi itselle kun pääsen tunnelmaan.
Suurimmat suosikit ovat kuitenkin vielä julkaisemattomia biisejä, joten odotukset tulevaa kohtaan vain kasvavat. Mutta palataan näihin jo julkaistuihin biiseihin, tullaanko niistä kaikkia kuulemaan myös keikoilla?
- Melkein kaikki debyyttilevyn biisit on bändin keikkasetissä ainakin tällä hetkellä. Soolona soittelen enempi mitä sattuu ja testailen uusia biisejä, sellaisiakin jotka ei koskaan päädy minnekään. Se on kivaa.
Ja näin keikoista puhuttaessa, minkälainen keikkabändi olette?
- No siis, helvetin kova! Me ollaan oltu alusta asti ehdottomasti livebändi. Vaikka äänitteille saundia ja fiilistä piti etsiä monta vuotta niin livessä ei ole koskaan ollut mitään ongelmaa. Kaikki rakastaa olla siellä stagella, energiaa riittää aina ja ollaan saatu paljon palautetta että se fiilis kyllä välittyy. Jäbät soittaa tiukasti yhteen mutta jännitysmomentti on aina läsnä. Se on joka kerta taianomainen ja ainutlaatuinen hetki meidän ja yleisön välillä ja mä koen ainakin olevani parhaimmillani just siellä.
Jos Nelli Milan olisi rakennus, se olisi...?
- Pilvenpiirtäjä. Kunnianhimoinen, yksinkertainen mutta kaunis jossa yhdistyvät moderni ja vanha arkkitehtuuri jotenkin tosi rivosti.
Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi sen aika.
- Käykää ihmiset keikoilla. Meidän ja muiden.
Haastattelu: Mika Roth, kuva: Aleksi Kauhanen
