Ricky-Tick Big Band & Julkinen sana
13.10.2018
Sellosali/Espoo
Paluun tehnyt Ricky-Tick Big Band & Julkinen sana nähtiin kahden vuoden tauon jälkeen tien päällä. Hip hop -huippujen ja kotimaan jazz-ammattilaisten konsertti oli tuttuun tapaan musiikkityylien sekoittumisen ilosanomaa - äänentoistohaasteista huolimatta.
Ricky-Tick Big Band & Julkinen sana palasi syksyllä 2018 albumirintamalle kolmen vuoden tauon jälkeen - omilla ehdoillaan ja rahoillaan. Ainakin, jos bändin mainospuheita Sellosalin konsertissa on uskominen. Jos uusi levy ja kiertue tehdään omalla riskillä, sen ytimessä on tavallista voimakkaampi halu tehdä musiikkia ja esiintyä. Näin ainakin äkkiseltään ajattelisi.
Halu ei jäänyt elävän yleisön edessä epäselväksi, mutta eivät myöskään haasteet: miten saadaan nopeatempoiset hiphop-osuudet esiin silloinkin, kun musiikin dynamiikka on katossa - vesittämättä 20 soittajasta koostuvan big bandin pasuuna-, torvi- ja saksofonisektioiden musiikillisia yksityiskohtia? Siinäpä miljoonan dollarin kysymys kaikille miksausammattilaisille.
Tälläkin kertaa se osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Musiikki kuitenkin paikkasi paljon: kotimaan jazz-muusikoiden huippujen ja hip hopin pitkäaikaisen etulinjan yhteistyö toimii edelleen mainiosti. Tosin uusi, modernimpi Pidä valot päällä -albumi jäi nimikappalettaan ja seksismin vastaista Hei jäbät -manifestia lukuun ottamatta etäiseksi, edellä mainituista miksaushaasteista ja levyn tuoreudesta johtuen. Vanhoja numeroita mahdutettiin tällä kertaa mukaan myös potpurimuodossa.
Vaikka parrasvaloissa oli Palefacen, Tommy Lindgrenin ja Redraman muodostama rap-kolmikko, valtaosa yleisöstä oli paikalla big bandin vuoksi. Jazzikansa tulee näin tunnetuksi ennakkoluulottomampana väkenä kuin olisi ennakkoon luullut. Tällaisen, sinänsä karkean ja ummehtuneen lokeroinnin tulos selittyy sillä, että RTBB:n valtavaa teatterilaivaa kuljetetaan lähinnä konserttisaleissa, jotka eivät ole rapille ominaisimpia areenoja jo musiikkilajin historiastakin juontuen.
Harvinaista on myös se, että räpäyttäjät malttavat olla hiljaa: kappaleiden keskelle kun on sovitettu huimia pariminuuttisia sooloja milloin Linda Fredrikssonin baritonisaksofonille, Kalevi Louhivuoren trumpetille tai Espoon illan hienoimmalle tässä osastossa - Petri "Pope" Puolitaipaleen huilulle. Monisävyisen kompleksin rattaat toimivat siis joka osastolla, mutta kokonaisuus maistui tällä kertaa samalta kuin tasapeli pallopelissä: vähän kuin siskoaan pussaisi.
Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Ville Juurikkala
