Flow Festival 2013, sunnuntai
11.08.2013
Suvilahti/Helsinki
Sunnuntai on aina haastava päivä niin festivaalin yleisölle kuin esiintyjillekin. Yleisöä alkaa jo väsymys painaa ja esiintyjien pitäisi pyrkiä tätä väsymystä lääkitsemään. Aikuisrockin, big band hopin, asennerapin ja folkpopin cocktail helpotti kummasti.
Siniseen telttaan kiitettävän määrän väkeä alkuiltapäiväksi kerännyt Antero Lindgren oli selkeästi itsekin yllättynyt suosiostaan. Puolentoista vuoden sisään kaksi levyä julkaissutta Lindgreniä ei ole turhaan ylistetty. Viimeistään elävänä koettuna puheet Suomen Bruce Springsteenistä tuntuivat osuvilta ja oikeutetuilta. Vaikuttavaa tulkintaakin tärkeämmäksi muodostui erinomaisen, mm. Mikko ja Risto Joensuun koostaman yhtyeen massiivinen, mutta hengittävä sointi. Tällä kertaa sounditkin olivat kohdillaan. Lindgrenin klassikkorock on sävelkieleltään hiukan liiankin klassista, mutta vastustamattoman laadukasta.
Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana on ollut yksi kevään ja kesän positiivisimmista musiikki-ilmiöistä. Paleface, Tommy Lindgren ja Redrama ovat olleet mukana monessa jopa kyllästymiseen asti, mutta Valtteri Pöyhösen johtama big band on sytyttänyt kokeneet sanataiteilijatkin uuteen liekkiin. Kotimaisen jazz-musiikin "kuka kukin on" -listaa muistuttava Ricky-Tick Big Band ja pitkälti vuoropuheluun perustuva rap ovat livenä vielä parempi yhdistelmä kuin levyllä.
Rajojen rikkominen on aina tärkeää, ja jos yksikään rap-musiikin ystävä innostuu penkomaan myös jazzin historiaa, tai päinvastoin, on kulttuuriteko tehty. Hienoa on myös kokoonpanon kappalemateriaalin monipuolisuus. Edustusbiisit Julkinen Sana ja Burnaa saavat vastapainokseen äärettömän hauskan Rakkaudella vihaajille -sanailun sekä melankolisemmat, painavaa sanaa sisältävät Mitä sä pelkäät? ja Ei tunnu missään. Festivaalikesän päättäneen RTBB & JS:n suosiosta kertoi täysi festivaalikenttä.
Newyorkilaisräppäri Angel Haze oli Antero Lindgrenin ohella festivaalien positiivisin yllätys. Liverumpalin ja kosketinsoittajan tuella esiintynyt Haze ei ole julkaissut vielä levyäkään, mutta esiintyjänä hän on jo täysin valmis. Alkukeikasta ei täysin ottanut selvää, oliko hän tympääntynyt, vihainen vai vain syvästi eläytyneenä aggressiiviseen sanomaansa. Kun artisti käveli teltan yleisön läpi pihalle räppäämään vakuuttavalla konekiväärimäisellä flow’llaan kävi selväksi, että viimeinen vaihtoehto oli oikea. Polvet meinasivat pettää viimeistään siinä vaiheessa kun Angel Haze otti tiukan katsekontaktin yleisön joukossa samoillessaan. Azealia Banksin peruuttaminen ei jäänyt harmittamaan, sillä Banksia julkisesti dissannut Haze oli todennäköisesti parempi valinta.
Viime hetkillä ohjelmistoon lisätty Public Enemy pysyi 1980-luvun tyylilleen uskollisena. Chuck D:n ja Flavor Flavin johtama klassikkoyhtye luotti vanhan koulukunnan suoraviivaiseen räppiin, poliittisiin aiheisiin ja jykeviin, yksinkertaisiin biitteihin. Turhaa flow-kikkailua tai uudemman hiphopin kanssa flirttailua ei lavalla kuultu. Kappaleiden ohella tärkeiksi muodostuivat välispiikit, joissa puututtiin mm. rasismiin. Flavor Flavia oli vähän hankala ottaa tosissaan – erityisesti peukkubassotellessaan –, mutta osa PE:n viehätyksestä rakentuu juuri Chuck D:n ja Flavin persoonien erilaisuudelle. Klassisimmat iskusävelmät tarjonnut keikka ei luultavasti pettänyt kasariräpin ystäviä.
Festivaaliolosuhteista ja sunnuntain väsymystilasta kärsi eniten Godspeed You! Black Emperor, jonka keikka lähti käyntiin vartin introlla ilman pysyvää sykettä. Kulttuuritalolla muutama vuosi sitten yhtyeellä oli tilaa ja aikaa rakentaa monumentaalisia kitarasinfonioitaan rauhassa, mutta tällä kertaa paikka oli väärä.
Samaan aikaan toisessa teltassa elämöinyt Haim oli huomattavasti parempi valinta näissä olosuhteissa. Tämän oli tosin huomannut muutama muukin, sillä tunkkaiseen telttaan oli hankala mahtua sisään niin väkimäärän kuin kuumuudenkin puolesta. Piakkoin debyyttinsä julkaiseva yhtye yllätti rouheudellaan. Singlelohkaisujen kepeä Fleetwood Mac -henkinen pop oli tiessään ainakin alkukeikasta, ja sen tilalla oli väkevää rockausta. Jos telttaan olisi tajunnut tulla ajoissa, olisi Haimin esitys noussut varmasti parhaiden joukkoon. Kauempaa tiiraillessa päällimmäinen tunne oli harmistus siitä, ettei päässyt heittäytymään täysin yhtyeen vahvaan imuun.
Mumford and Sonsin, Passengerin ja The Lumineersin kaltaisten yhtyeiden folkpop on hieman yllättäen noussut viime aikoina listojen kärkeen. Myös Flow’n päälavalla esiintynyt islantilainen Of Monsters and Men kohosi vuoden 2011 debyytillään top 10:een lähes kaikilla tärkeimmillä markkina-alueilla. On tavallaan outoa, ettei Suomessa ole vielä tämän genren selkeää menestyjää. Tilausta saattaisi olla, sillä OMaM keräsi päälavan edustan täyteen taputtavia käsiä.
Of Monsters and Menin karvaturrit ja kaunottaret olivat sympaattisia ja varsin osaavia lavalla, mutta jokin yhtyeessä hämää. Kappaleet ovat aavistuksen liian laskelmoidun oloisia. Kun joka kappaleessa on kättentaputuskohta ja yhteishuudatuskohta, alkaa teho jossain vaiheessa laskea. Mieslaulaja Ragnar Þórhallssonilla on hieno laulusoundi ja myös koko bändi on urkuineen, trumpetteineen sekä akustisten komppikitaroiden ja kaiutetun särökitaran yhdistelmällään löytänyt selkeän oman soundinsa. Vuoden sadas keikka näkyi kuitenkin ikävästi rutiininomaisena suorituksena. Of Monsters and Menin keskivertoilu tarttui myös minuun ja lopulta portilla jaetut Kraftwerkin 3D-lasit jäivät käyttämättä.
Flow Festival 2013 ei pettänyt taaskaan. Artistivalinnoista on vaikea valittaa, vaikka harmillisesti rosterista löytyi tänä vuonna itselleni enemmän ”arvostan”- kuin ”rakastan”-kategoriaan sujahtavia akteja. Myös järjestelyt toimivat satunnaisia ruokajonoja lukuun ottamatta mallikkaasti. Flow’ssa on vuosi toisensa jälkeen niin mukavaa, että maanantain koittaessa seurauksena on aina pieni masennus. Toivotaan, että Flow saa jatkossakin rakentua Suvilahden komeisiin puitteisiin, sillä se on parasta mitä Suomen festivaalikesällä on tarjota.
Flow’n perjantai
Flow’n lauantai
Tommi Saarikoski
Kuvat: Niklas Sandström (Angel Haze), VisionDeLuxe77 (Public Enemy), Tomi Palsa (Haim), Jussi Hellsten (Of Monsters and Men)
