Ruisrockin sunnuntai
06.07.2003
Ruissalo
Jos ensimmäisenä päivänä sään hengettäret eivät olleet niinkään helliä juhlakansaa kohtaan, toi festivaalin toinen päivä ansaittua tasoitusta. Aurinko paahtoi miltei koko päivän pilvettömältä taivaalta ja useampikin otsa ja käsivarsi taisi kärvähtää tässä pariloinnissa. Ohjelma alkoi jo ennen puolta päivää, vaikka suurin osa juhlakansasta saapuikin vasta iltapäivän puolella alueelle.
Loistavan Swedenrockin keikan jälkeen odotukset Peer Güntistä olivat korkealla. Keikan sijoittelu sunnuntain ensimmäiseksi isommaksi nimeksi klo 12.30 tosin sai minut vaipumaan miltei epätoivoon. Ehdin kumminkin paikalle juuri ja juuri ajoissa, ja lavan eteen olikin kerääntynyt jo melkoinen joukko ihmisiä. Ei kuitenkaan ehkä niin paljon kuin olisin toivonut, syynä lienee ollut juuri keikan aikainen ajankohta. Yleisössä oli jännästi, sekä ihan teinejä, että vanhoja setiä. Itse keikka oli juuri sitä mitä sinne menin hakemaankin. Kaikki oleellisimmat biisit soitettiin. Plussaa täytyy antaa Erkinharjun loistavista välispiikeistä (yleisöähän meillä ei ole!). Jos keikkakokemuksesta jotain negatiivista on sanottava, niin se oli kyllä yleisön biletys. Ehkä sitten varhainen ajankohta ei saanut käsiä ja jalkoja liikkeeseen tai sitten polttava auringonpaiste vei vain yleisöltä mehut.
T.L.
No, ainakin allekirjoittaneelta jäi keikka väliin juuri tuon ajankohdan takia…
M.R.
Kuumaan keskipäivään kesätunnelmia loi Tehosekoitin , joka aloitti tunnelmaan sopivasti Asfaltti polttaa -kesähitillä. Heti alussa selvisi, että Tehari on voittanut kansan syvät rivit puolelleen. Setin linjaus keskittyi enemmän bändin iskelmälliseen osastoon. Ilmeisesti jätkät ovat päättäneet, että rock- puolta saa toteuttaa Screamin Stukas -sivuprojektissa ja Tehosekoitin on bändi suurille massoille. Eipä se mitään haittaa, yleisöllä tuntui olevan leppoisan kivaa. Totuuden nimissä täytyy kuitenkin sanoa, että tästä biisimateriaalista pitäisi saada enemmän irti. Ehkäpä livekokoonpanoon tekisi hyvää pieni torvisetti tai muuta sellaista, tai sitten jätkien pitäisi vaan soittaa tiukemmalla otteella.
T.J.
Vaikka viime aikoina onkin tullut nähtyä Lemonator useaan otteeseen, oli tässäkin keikassa uudet puolensa. Todella loistava fiilis oli vallannut koko krapulaisen kansan, kun vihdoin päästiin nauttimaan kauniista kitarapopista kuuman auringon polttaessa kasvoja. Hymyt olivat herkässä niin lavalla kuin yleisön joukossa. Vaikka keikka ei aivan putkeen mennytkään Ripan ”huonon virepäivän” ja Lassen muutamien solmuun menneiden sanojen takia, ei se haitannut. Aina on hienoa huomata, että bändi nauttii kerta toisensa jälkeen soittamisesta ja omista biiseistään sekä siitä, että yleisöllä on kivaa. Keikalla jatkui totuttu tyyli soittaa vuoron perään vanhempaa ja uudempaa musiikkia California päätti tällä kertaa perussetin. Encorena kuultiin vielä punkahtava Super, ”koska eihän sitä rockia koko loppupäivänä olekaan tulossa”, kuten Lasse Kurki totesi vikan biisin syyksi.
N.K.
Heti perään Lemonatorin jälkeen päälavan valtasi Walesin takavuosien suuruus Manic Street Preachers . Vaikka bändin parhaat päivät onkin jo nähty, keräsi tämäkin keikka fiilistelijöitä piknikille, arskaa ottamaan ja bailaaman aikamoisen määrän. Legendaarinen bändi aloitti keikan vanhalla hitillä Motorcycle emptiness, jonka jälkeen kuultiin pääasiassa uudempaa ja seesteisempää musiikkia. Hitit toisensa perään soivat ja erityisesti loppuun säästetyt A design for life ja You stoled the sun from my heart saivat jengin pauloihinsa. Kovana rauhan puolustajan tunnettu bändi oli yhä hyvässä vedossa. Basisti Nicky Wiren silmämeikit osoittivat nuoruuden jatkuvan eikä laulaja-kitaristi James Dean Bradfieldin äänessä pahemmin vikaa ollut. Soitto kulki ja ihmiset saivat kaunista pop-rockia kuullakseen.
N.K.
Walesin entinen rokuremmi, joka tosin nykyään on 'poppiintunut' voimakkaasti, heitti setillisen hittejään kirkkaassa auringon paisteessa. Väkeä oli kertynyt arviolta reilu 20 000 todistamaan ison maailman tähtien tähteyttä. Hyvä keikka, vaikka ei tarjonnutkaan mitään ihmeellistä. Kaikki oleelliset kappaleet soivat, ja onhan If You tolerate this.. biisinä aivan helmi.
M.R.
Kyllä ruotsalaiset osaa. Uusin osoitus länsinaapurin hitintekotaidosta on The Sounds. Tätä bändiä
tehdessä on musiikin historia luettu tarkkaan läpi. Laulajaksi on valittu lähes täydellinen Debbie Harry -klooni, joka on stailattu hengen mukaisesti aivan 80-luvun alun tyylillä. Soundi on sekoitus kasari aikaa ja nykyistä Ruotsalaista Rock-kitarointia. Rumpujen lisäksi komppia tehostavat vielä sähkörummut, jotka vaan lisäävät retrofiilistä. Tämä on varmaa hittikamaa. Valitettavasti tämä ei ollut juuri mitään muuta, sillä upean pinnan alta löytyy kohtuullisen hengetön live-esitys. Tylsät pop/rock-kappaleet vedetään läpi särmättömästi, mutta mistään ei löydy mitään mihin voisi tarttua. Mikään setin kappaleista ei jää erityisesti mieleen kohokohtana. Ihan mukavaa ajantäytettä, ei muuta.
Mitä hemmettiä, Tuollahan soittaa Blondie ! Ai ne onkin jotain sveduja – no soittavat silti ihan kivasti…
M.R.
Ei säväyttänyt ihan niin kuin odotin. Kyllä sitä nyt kumminkin kuunteli.
T.L.
The Sounds oli vetänyt jengin Puistolavalle samaan aikaan, kun tanskalainen Mew valloitti rannalla. Hetken keikkaa kuunneltuani en enää harmitellut yhtään tänne siirtymistä. Kaunis kitarapoppailu jatkui aika androgyynin laulajan Jonas Bjerren johdolla. Eskobar tai The Crash tulivat mieleen, vaikka tässä olikin hieman enemmän särökitaraa ja rockia mukana. Erityisesti laulajan akustisessa soolobiisissä Teemu Brunilaan yhdistäminen oli ilmeistä. Aika outo veto hienon ja kauniin keikan keskellä oli soittaa biisi, jossa naislaulajan duetto-osuudet tulivat taustanauhalta. Kokonaisuudessaan keikka ja bändi olivat todella hyviä ja niin hienoa jatkoa kauniille sunnuntaille. Täytyy myöntää, että Tanskasta tulee nykyään paljon hyviä ja hyvännäköisiä bändejä.
N.K.
Poppailupäivä jatkui The Cardigansin tahdissa jo ennen kuin Mew ehti lopettaa. Lähes loppuun myyty toinenkin festaripäivä keräsi kaikille keikoille todella paljon porukkaa, kuten myös tätä ruotsalaista suuruutta katsomaan. Vaikka Gardigansin onkin sanottu muuttuneen ja kehittyneen huomattavasti, ei sitä ainakaan näin festareilla huomannut. Meno oli samanlaista kuin Manicseillä. Ihan mukavaa musiikkiahan bändi soittaa, muttei nyt niin erikoista tai suurta. Laulaja Nina Perssonin äänikään ei oikeastaan ole mikään kaikista hienoin, eikä nouse kovin korkealle. Mutta tasa-arvon nimessä pitää myöntää, että naislaulajien ääntä arvostellaan aina paljon rankemmin ja siltä odotetaan paljon enemmän kuin miehiltä. Uuden levyn Long gone before daylightin biisejä kuultiin tasaisesti vanhojen hittien lomassa. Jengi tuntui heräävän helteen paahtamasta horroksesta vasta My favourite gamen aikana. Ruotsinkieliset välispiikit menivät muiden korville, enkä nyt ihan parhaaksi keikaksi Gardigansilta tätä muutenkaan nostaisi.
N.K.
Vanha heavy-menninkäinen Ronnie James Dio oli saapunut bändeineen Ruissaloon tarjoamaan festivaalikansalle hieman raskaampaa musiikkia. Kun yhtyeen rytmiryhmän muodostavat niinkin kovat tekijämiehet kuin Simon Wright (rummut) ja Jimmy Bain (basso) ja kitarankin varteen oli saatu jälleen vanha kirvesmies Craig Goldy, olivat odotukset luonnollisesti erittäin korkeat. Ja nuo odotukset kyllä enemmän kuin täyttyivät.
Straight through the heart polkaisi keikan käyntiin ja heti perään saatiin kuulla Stand up and shout. Bändin lavasoundi toimi kuin Ferrarin mylly, rullaten tarkasti mutta rennosti. Itse mestarin ääni oli myös edelleen enemmän kuin loistava, kantaen helposti kovemmatkin karjaisut. Tiukan aloituksen jälkeen saatiin kuulla sellainenkin ihme kuin rumpusoolo, näitähän harva enää keikoilla harrastaa. Soolo oli sinänsä taas ihan asiaa, mutta festivaalikeikalle ehkä aavistuksen liian pitkä. Dream Evilin jälkeen saatiin kuulla myös kitarasoolo, joka samaten oli ihan komea muta hieman turhan pitkä.
Rainbow in the dark esitettiin setin lopuilla, ja kuultiinpahan myös hieman harvinaisempi helmi kun bändi soitti vielä Black Sabbathin Heaven and hell -synkistelyn. Tuon yleisesti aliarvostetun ja unohdetun levyn nimiraita on yhä mielestäni yksi parhaista 70 / 80-luvun taitteen heavy-kappaleista. Homman päätti tietenkin We rock, venyttäen keikan lopulta miltei varttitunnin yli sille varatun ajan, mutta eipä tuo haitannut ainakaan allekirjoittanutta.
M.R.
Koko viikonlopun odotetuin esitys oli varmasti Oslolainen DeathPunk-kultti-showryhmä. Viiden vuoden tauon jälkeen comebackin tehnyt Turbonegro ei ole koskaan keikkaillut Suomessa, vaikka fanipohjaa kyllä riittää. Vielä kun keväällä ilmestynyt Scandinavian Leather on bändin paras levy niin odotukset olivat todella korkealla. Bändin odotus leimasi koko viikonloppua, siellä täällä oli nähtävillä porukoita denim-uniformuissaan. Fanclubin, eli Turbojugendin eri Chapterit toivat itseään näkyvästi esille. Paikalla olivat ainakin Oulun, Hyvinkään, Kallion ja Oslon osastot.
Kaikkeen tähän odotukseen nähden itse show oli pettymys. Mitenkään erityisen tiukkaa settiä ei nähty. Toki laulaja Hank von Helvete on omalla tavallaan karismaattinen esiintyjä ja bändillä on tiukka meno päällä, mutta mitään tavallisesta rock-keikasta poikkeavaa ei nähty. Pelkällä kulttimaineella ratsastaminen ei riitä vaan sen eteen täytyy myös tehdä työtä.
Toki kaikkein tärkein, eli musiikki oli hyvää. Biisejä tuli kaikilta kolmelta levyltä. Tiukinta tarjontaa oli Don't say Motherfucker, Motherfucker ja Denim Demon. Näissä kappaleissa bändi onnistui vastaamaan korkeisiin odotuksiin. Jugendiin tietysti upposi encoressa kuultu bändin teemakappale I Got Erection.
T.J.
Myös Zen Cafe jatkoi keikkailua varmalla ja hyväksi havaitulla kaavalla. Täysi pellollinen yleisöä sai kuultavakseen hittejä toisensa perään muutamalla erikoisuudella täydennettynä. Karismaattinen bändi jatkoi esiintymistä raitapuvuissa ja valloitti tämänkin festivaalin. Täytyy kyllä hieman miettiä kuinka kauan Zen Cafeen voima kestää. Nytkin oli jo vaikeuksia jaksaa kuunnella samoja biisejä, vaikka kyllä ne Harrit ja Idiootit toimivat taas. Ei ole kovin montaa suomenkielistä bändiä, joka puhuisi näin aidosti ja suorasti parisuhteista tai suhteettomuuksista. Ehkä illan uskomattomin kokemus tuli 10 000 ihmisen pomppiessa 'Talonmiehen akan' tahdissa pellolla. Maa pomppi mielettömästi ja, kun istui jengin keskellä itsekin pomppi. Aivan mieletön tunne, kun maapallo liikkui festarikansan alla. Viimeisenä kuultiin ainakin meitä eniten ravistuttanut biisi Olet todella kaunis.
N.K.
Suoraan Slovenian Rock Otocecista saapunut Apocalyptica esiintyi, ainakin minusta hieman yllättäen, pienellä Puistolavalla. Toisaalta keikka myös toimi luultavasti paremmin hieman pienemmässä mittakaavassa. Nyt tunnelma pysyi yllä, ja vuorovaikutus yleisön ja bändin välillä oli huomattavasti suorempaa.
Intron jälkeen startannut For whom the bell tolls sai heti väen intoutumaan. Myös arvon artistit olivat enemmän kuin aktiivisia, eivätkä tahtoneet oikein pysyä tuoleillaan vaan riehuivat soittimineen ympäri lavaa heti setin alusta lähtien. Kevät-talvella ilmestyneen Reflectionsin Toreador II kuulosti erityisen hyvälle, ollen samalla ensimmäinen kappale jota elävät rummut tukivat. Vaikka joidenkin mielestä rummut eivät kuulu Apocalyptican musiikkiin, ovat ne mielestäni tuoneet lisää syvyyttä yhtyeen musiikkiin. Samoin myös siellä täällä kuullut koneet toimivat loistavasti, ainoastaan korostaen taka-alalta ja tuoden oman lisänsä soundiin. Yhtyeen itsensäkin mukaan, ’voimakkaita Rammstein -vaikutteita omaava Heat kuulosti myös miltei yhtä hyvälle kuin musiikkivideonakin pyörivä Somewhere around nothing, joka taisi saada illan toiseksi suurimmat suosionosoitukset.
Oman värinsä keikkaan toi myös Lambrettan Lindan visiitti. Ruotsalaisneito lauloi odotetusti toukokuussa singlenä julkaistun Farawayn, ja yleisönhuudatuskin näytti onnistuvan solistilta helposti. Ne suurimmat metelit yleisöstä irrotti kuitenkin vasta Enter sandman. Encorena kuultu Edvard Griegin Vuorenpeikkojen luolassa oli hieman odottamaton, mutta ehdottomasti onnistunut päätös keikalle.
M.R.
Sunnuntain pääesiintyjäksi oli hankittu takuuvarma Hanoi Rocks. Minulla ei ollut koskaan kunniaa nähdä tätä bändiä loistonsa aikoina, mutta olen nähnyt uudestisyntyneen Hanoin muutamia kertoja, enkä ole joutunut pettymään ikinä. Tässä on hyvä esimerkki siitä miten bändi ei ratsasta vanhalla maineellaan, vaan tekee joka ilta lujasti töitä. Settiä ei kasata vanhojen hittien varaan, vaan runko muodostuu uuden levyn kappaleista, joiden lomaan ripotellaan ikään kuin herkkupaloiksi klassikoita. Andy ja Mike todella uskovat itseensä ja se jos joku on tärkeää. Kaikki tämä toteutui myös Ruissalon illassa. Alkusetissä kuultiin uusia kappaleita kuten Delirous, mutta suuret massat sytytettiin vasta Boulevard of broken dreamsin kaltaisilla helmillä. Vaikka Andy ja Mike olivat esityksen sydän, raivasivat uudetkin jäsenet itselleen rohkeasti tilaa lavalta. Tämä on hyvä, koska sen ansiosta uusi Hanoi Rocks kuulostaa yhä enemmän oikealta bändiltä. Myös kaikki tutut livekikat olivat mukana. Miken tavaramerkit kuten kiipeily ja mikkitelineellä kikkailu, ja Andyn sekoilu ja patsastelu antoivat yleisölle kaikkea sitä mitä odotettiinkin. Eihän tästä voi olla pitämättä.
T.J.
