Super Furry Animals (UK)
19.11.2001
Tavastia / Helsinki
Tavastialle oli saapunut kiitettävän runsaasti väkeä todistamaan walesilaisen Super Furry Animalsin ensimmäistä Suomen-vierailua. Eturiviläisten innostuksesta päätellen allekirjoittanut ei ollut ainoa, joka oli odottanut tapahtumaa hartaasti jo viisi vuotta. Ja kyllä kannattikin odottaa: SFA ei pettänyt.
Lämmittelypuolen hoiti bändin oma nauhoitettu "dj-setti". Sitä elävöitettiin valkokankaalle heijastetulla filmillä, jossa joku pyöritti levyjä ja näytti välillä kameralle käskyä "Make some noise for SFA". Ja yleisöhän teki työtä käskettyä ainakin salin etuosassa. Tunnelma alkoi kohota mukavasti, ja pian bändi jo marssikin lavalle (A) Touch Sensitive -instrumentaalin tahdissa. Yhdessä silmänräpäyksessä nauhalta tuleva musiikki vaikeni ja bändi alkoi vyöryttää samaa kappaletta todella jymäkästi. Se oli menoa saman tien!
Kakkosena iskettiin pöytään kolmen vuoden takainen ep-ässäraita Ice Hockey Hair, jota seurasi valikoima uusimman levyn ehdotonta parhaimmistoa. (Drawing) Rings Around The World rokkasi ja rollasi todella komeasti, ja Receptacle For The Respectable oli illan ensimmäinen todellinen huippukohta. Bändin solisti Gruff Rhys ripusti biisiä varten kaulaansa metallihäkkyrän, johon oli kiinnitetty pari sellerinvartta, ja "soitti" sen avulla Sir Paul McCartneyn osuuden kappaleesta. Kaiken kukkuraksi lavalle ilmestyi Lennon -maskinen avustaja, joka myös heilutteli erinäisiä vihanneksia! Ja kun päästiin kappaleen "death metal" -loppurutistukseen, niin jengihän meni lopullisesti pähkinöiksi.
Omaan sympaattisen mutisevaan tyyliinsä välispiikkaillut Gruff totesi, että kun nyt ensimmäistä kertaa täällä ollaan, niin täytyyhän sitä yleisöä hemmotella vanhemmallakin materiaalilla. Niinpä ilmoille kajahti bändin kakkoslevyltä Radiatorilta tuttu Play It Cool, jonka fanit ottivat vastaan iloisesti kiljahdellen. Gruffin puheista huolimatta noin puolet setistä koostui kylläkin uuden levyn materiaalista, mutta ei kellään tuntunut olevan mitään sitäkään vastaan – lähes jokaista kappaletta tervehdittiin yhtä innokkaasti.
Viimeisen niitin SFA tarjosi keikan loppupuolella soittamalla täydellisen kuuden biisin tappoputken, jonka aikana useampikin kuulija taisi pogota jalkansa makaroneiksi: The International Language Of Screaming (vanha suosikkibiisi, jota en uskaltanut toivoa kuulevani), hyökyaallon harjalla surffaava Do Or Die, debyyttilevyn avausraita God! Show Me Magic, fanien suuresti suosima b-puolibiisi Calimero, armottomasti jyräävä Night Vision sekä bändin poliittisesti kantaaottavaa puolta edustava iskusävelmä The Man Don't Give A Fuck, jonka sanomaa alleviivattiin "All governments are liars and murderers" -mantralla.
Sitten olikin jäljellä enää viimevuotisen Mwng -albumin vaikeasti nimetty päätösbiisi sekä bändin teknovelhon Cian Ciaranin parikymmenminuuttinen bravuuri, jota saatteli Schwarzeneggerin Arskan "the best mindfuck yet" -sample. Bändi säesti Ciania jonkin aikaa erinäisin instrumentein (Gruff muun muassa kaivoi jostain parimetrisen muoviletkun, jonka toisen pään kiinnitti mikrofoniin ja toista päätä pyöritti vimmaisesti päänsä yläpuolella saaden aikaan jännää vinkunaa), poistui sitten ja jätti Cianin hoitamaan homman päätökseen. Biitit olivat sitä luokkaa, että paikalle eksynyt sydämentahdistimen käyttäjäkin olisi varmasti voinut sammuttaa laitteensa hetkeksi. Tunnelmaa tehosti valkokankaalla välkehtinyt psykedeelinen kuvamateriaali. Visuaalinen puoli oli muutenkin komeasti hanskassa koko keikan ajan – kankaalla pyöri kaikenlaisia filminpätkiä, joiden aiheet vaihtelivat eroottisista piirroshahmoista kuubalaisiin sikareihin ja kalanperkuumeiningistä itämaisiin kontaktilajeihin.
Jos nyt jotain mutinan aihetta pitää keksiä, niin encorea moni varmasti jäi kaipaamaan. Kun Cian poistui lavalta ja jätti teknosinfoniansa soimaan vielä hetkeksi, ihmiset selvästi odottivat bändin vielä palaavan. Yleisö oli jonkin aikaa epätietoisen toiveikkuuden vallassa, mutta kun kaiuttimista alkoi kuulua levymusiikkia ja roudarit ilmestyivät lavalle keräämään kamoja, oli pakko uskoa, että hupi oli ohi. Lievää antikliimaksin tunnetta ei siinä vaiheessa voinut välttää. Kukaan tuskin kuitenkaan kehtasi väittää ettei saanut vastinetta rahoilleen, sillä setti sisälsi kaksikymmentä biisiä ja kesti lähes kaksi tuntia. Tai niin kello ainakin väitti – itseltäni katosi ajantaju kokonaan. Odotin elämää suurempaa musiikkielämystä ja sain mitä tilasin. Kiitos, SFA!
Teksti: Pekka Kytömäki
