Absoluuttisen Nollapisteen seitsemäs tuleminen
22.10.2003
Klubi/Tampere
Voi voi sentään, että tämäkin päivä tuli vastaan! En olisi kovin helpolla uskonut, että meikäläinen alkaisi Absoluuttisen Nollapisteen keikalla haukottelemaan ja etsimään istuinta. Onhan kyseessä sentään yksi suurimmista kotimaisista suosikeistani 90 –luvun puolella. Näin kuitenkin kävi Klubin keikalla, Nollapisteen omassa nykyisessä kotipyhätössä. Vaikka loppukeikan Muovi antaa periksi -klassikkolevyn ja toiseksi tuoreimman Nimi muutetun hiteillä rakennettu fiilistely pelastikin tunnelmaa, ei se kuitenkaan pystynyt paikkaamaan alkukeikan laimeutta, jopa vetelyyttä. Kuten ystäväni asiasta totesi, lämpö oli korvattu stadionmeiningillä, kylmällä valoshowlla. Ei oikein istunut AbNo –mielikuvaan. Silti soittajien yläpuolella leijaileva pallo, johon valoja heijastettiin, oli kyllä aikasten makea. Eli hyviäkin puolia valoshowssa toki oli.
Seitsemänneksi tulemiseksi nimetyllä kiertueella Rovaniemi-lähtöistä nelikkoa oli täydentämässä kosketintaiteiluilla tuoreen Seitsemäs sinetti -levyn raitojen tapaan Tulenkantajista tuttu Janne Hast. Entistä täyteläisempi progeileva AbNo –soundi toimii ehkä uuden levyn raidoilla ja mukavaa lisäpotkua siitä irtosi myös vanhempaan materiaaliin. Uudet biisit jäivät kuitenkin livenä kevyinä popralleina lähinnä sinne hohhoijakkaa –osastoon. Myös bändin yksi suurimmista vahvuuksista, solisti Tommi Liimatan omintakeisesti tiputtelema laulu, peittyi hetkittäin groovaavan soiton alle. Ja kun siitä soitosta silti hetkittäin tuntui uupuvan se lopullinen silaus, niin...
Kyllähän Aake Otsalan basson ja Tomi Krutsinin rumpurevittelyjen tahdeissa on mukavan hioutunut ja silti elävä ote, eikä Aki Lääkkölän kitaroinnissa ole juurikaan moittimisen sijaa. Silti vasta Nimi muutettu -levyn suurin hitti Irene kaktus herätti meikäläisessä aitoa innostusta. Myös samaiselta lätyltä tutut Eräät tulevat juosten, ja toisena encorena fiilistelty Uin ja näin toimivat, vaikka jälkimmäinen saikin lähinnä viimeisen hitaan roolin yleisön rauhoittelijana. Silti mainitun Irene kaktuksen ohella parhaat fiilikset nousivat Savu meihin- ja Saatteeksi -klassikoista. Parasta AbNo-kamaa yhä kahdeksan vuoden jälkeenkin.
Asiastahan voidaan vääntää suuta vaikka miten, mutta minä väitän, että ei se Nollapiste ole uudella levyllään kyennyt luomaan (tai ainakaan tällä keikalle niitä livekuntoon muokkaamaan) yhtä tykkejä äänikokemuksia kuin mainitut klassikot. Ja jos näin ei olisi, niin miksi niitä vanhoja sitten edes vaivauduttaisiin soittamaan? Jos siis vanhojen biisien hehkuttaminen uusien yläpuolelle tekee minusta jotenkin ”vanhaan hyvään aikaan” jämähtäneen, niin näin se kai sitten vain on. Olen syyllinen. Ja keikka oli pettymys.
Ilkka Valpasvuo antaa lampaalle tekohengitystä Ipswichissä kuvittelemallasi niityllä...
