Ville Leinonen & Valumo, Wojciech
02.04.2004
Klubi/Turku
Turun Klubin avajaisia juhlittiin jo kuukausia sitten, mutta itse pääsin tsekkaamaan Säätämön tilalle syntyneen mestan meiningit vasta nyt. Sisustukset olivat käyneet läpi jonkin verran uudistuksia; tyylikkäämpää, toimivampaa, kauemmas menneestä undergroundista lookista. Klubi on ottanut paikkansa Turun musiikkimaailmassa vahvasti, ja tuonut kaupunkiin paljon suosittuja esiintyjiä, kuten tämä viikonloppu osoittaa. Onneksi nousevillakin kyvyillä on mahdollisuutensa soittaa Klubin hienolla lavalla, ainakin isompien lämppäreinä.
Turkulaisten uusi ylpeys Wojciech aloitti keikkansa hieman varovaisesti, mutta hetken päästä oltiin jo vauhdissa. Kaunista liekki-ultramariini -poppistelua kuultiin varmalla otteella kolmen vartin ajan. Vaikka bändi soitti ensimmäistä keikkaansa, huomasi helposti miksi levy-yhtiö oli bongannut pojat jo hyvissä ajoin. Monella tapaa valmista tavaraa soittaneen pumpun musiikissa oli omaperäisiä fiboja ja lämmintä henkeä. Bridgetistä tutun laulaja Janne Kiviniemen ääni on yhä hyvin kevyt ja hento, mutta sopi hyvin Wojciechin kaunosieluiseen runoiluun. Tosin suomenkieliset sanoitukset jäivät osittain toiseen sijaan voimakkaan musisoinnin alle. Liekö tarkoituksellista, mutta ihan hyvää niinkin. Pääsiäisen alla Ystävät toverit -debyyttilevynsä julkaiseva Wojciech vakuutti kuulijakuntansa, ja turkubosse sai taas uuden bändin diggailtavakseen. Tästä bändistä saattaa kuitenkin nopeasti kehittyä kiinnostava bongailtava muuallakin kuin Suomen lounaisnurkassa. Bändi onkin buukattu jo muun muassa Jyrockiin. Jo aiemmin mainitun Bridgetin lisäksi jäsenillä on taustaa Spokanessa, Aromatissa ja Since Novemberissä. Kyllä kundit osoittivatkin olevansa muutakin kuin ensimmäistä keikkaansa soittava lämmittelijäbändi. Esiintymisen pieni-suuruus valloitti omalaatuisuudellaan. Ei yritetty olla mitään, mutta oltiin kuitenkin. Ihastuttavaa.
Kovin kauaa ei illan pääesiintyjää joudutti odottelemaan. Hetken yli puolen yön Ville Leinonen oli jo astellut lavalle ja joutui hyssyttelemään yleisöä rauhoittumaan akustisen Wien -biisin meininkiin. Matkustusteemaa jatkettiin Ranskaan ja sieltä Hongkongiin Leinosen uuden Suudelmitar -soololevyn biiseillä. Mukaan rauhalliseen alkumeininkiin otettiin Valumon kitaristi-poikkihuilisti Tuomas Luukkonen. Puolen tunnin herkistelyn jälkeen lavalle toivotettiin loputkin Valumon muusikot: basisti Jere Leinonen ja rumpali Tommi Salminen. Samalla päästiin siihen vauhtiin, jota edellisellä näkemälläni bändin keikalla Downtownissa viime vuoden helmikuussa kuultiin. Rockia, revitystä, progressiivista energiaa. Ei pelkkää positiivista onnellisuutta, vaan myös karua epätoivoa ja voimaa. Tosin välissä mukana oli myös sitä iskelmällistä humppaa, joka ei koskaan ole iskenyt minuun.
Bändi soitti lähes kaksituntisen todella toimivan setin. Tyylistä vaihdettiin toiseen hyvässä tasapainossa. Onneksi niitä suurimpia hittejä, kuten Kristiinojen yö, ei soitettu kuin vasta keikan loppupuolella yhdessä ryppäässä. Nämä turhan onnelliset ja humppailevat hitit ovat pitäneet Leinosen aiemmin ennakkoluulojen eristämänä, mutta onneksi keikan paino oli uusilla biiseillä ja edellisen Valumo-levyn, Uuden aamun lauluja, voimakkailla soundeilla. Taidokkaan ja vaihtelevan musiikin lisäksi Leinosessa ja koko bändissä on äärimmäisen ihailtavaa esiintymisen voimakkuus. Ilmeet, tunteet ja biisien merkityksellisyys näkyivät jokaisessa hetkessä. Tällaista omistautumista oman musiikin esittämiselle näkee harvoin, varsinkaan tällä aitoudella. Myös rumpali Salminen veti pää punaisena eikä kitaristi Luukkosen tai basisti Leinosenkaan otteissa ollut yhtään löysäilyn paikkaa. Todella vaikuttavaa esiintymistä.
Kohtalaisen suurta yleisömäärää muistettiin myös mukavilla välispiikeillä. Leinonen kertoili muun muassa käyneensä tsekkaamassa juuri ennen keikkaa Kuusumun Profeettaa, joka soitti samaan aikaan Päiväkodissa. Bändit olivat päättäneet pitää kaupungin musiikillisessa ”balansissa” soittamalla biisejä vuoron perään. Tällä soittonopeudella ja voimakkuudella Turkua ei kuitenkaan varmasti pidetty tasapainossa. Vaikka yleisöä olikin paljon, oli se aika rauhallisissa meiningeissä. Ei täysin ottanut selvää mikä tyyli iski eniten, mutta kaikki tuntuivat diggaavan. Vielä kolmannen kerran lavalle taputettu Ville Leinonen bändeineen tuntui olevan varsin tyytyväinen iltaan, mutta jengi ei olisi halunnut fiilistelyn päättyvän ollenkaan. ”Hei, ihan oikeesti, meijän pitää lopettaa”, laulajan viimeiset sanat kuvasivat tunnelmia hyvin. Klubin illassa oli koettu kolme tuntia hienoa musiikkia, ja jopa suomenkieli oli iskenyt ja vakuuttanut, että myös äidinkielellä voidaan saada aikaan tunnelmaa ja herkkyyttä kertomatta aina sitä totuutta.
Nelli Korpi
