Maryland, Ultramariini
16.04.2004
Telakka/Tampere
Ei mitään diiba-daabaa, vaan jotain sanottavaa pitää olla, totesi Marylandin laulaja-kitaristi Ville Härkönen täpötäydelle Telakalliselle Tamperelaisia kitarapopin ystäviä. Kappaleiden sisältöä painottava Maryland on kuukauden päästä julkaisemassa toista pitkäsoittolevyään Universalin kautta ja tulevan levyn sisältö näytti kiinnostavan yllättävän monia perjantai-iltana. Mikään lähtöpäätöstä vastaan potkiva tekijä ei varmastikaan ollut myöskään Hämeenlinna-lähtöinen Ultramariini, jonka kauan kypsytelty debyyttipitkäsoitto Juuri ja juuri olemassa keräsi kiitoksia myös Desibelissä viime vuoden lopulla. Telakalta sain viimein kyseisen lätyn hankittua myös omaan alati kasvavaan levyhyllyyn ja jo pikaisella syventymisellä täytyy kehua, hyvältä kuulostaa.
Ultramariinin keikosta on Desibelissäkin useampaan otteeseen kerrottu ne olennaisimmat asiat: Matti Johannes Koivun toiveikkaan kaihoisa lauluääni, Tuomas Ilmavirran välillä nautinnollisen riitasointuisesti helisevät ja juoksevat koskettimet, Ville Aallon melodinen kitarointi sekä ”partaveljesten” Juri Kaskelan ja Teemu Vilmusen pääasiassa rauhallinen tahdinpito. Telakan lava ei ehkä anna parasta mahdollisuutta viisihenkisen yhtyeen mukavalle liikkumiselle mataline kattoineen ja kohtuullisen ahtaana muutenkin, kun otetaan huomioon rumpusetin lisäksi Ilmavirran ”kosketinvaltakunta”. Onneksi viisikon musiikki ei pääasiassa vaadi sen suurempaa liikkumatilaa, vaikka levysoittoon verrattuna Telakalla oli (jälleen) havaittavissa suhteellisen ripeätahtisia versioita Mariini-kaunokaisista.
Kalpea tähteni, Merkillinen vapaus, Koti sekä Jos tekopyhyys on kauneutta tuoreelta pitkäsoitolta puolustavat ansiokkaasti paikkaansa setissä, mutta oli toki mukava kuulla alkuaikojen fiilistelyjä, kuten Soma(?) sekä encoressa soitettu (harvemmin livenä kuulemani) Empatiaa koneille. Nostalgisia fiiliksiä toki nousi mieleen, kun Hämeenlinna-juuristen ihmisten kanssa muistelimme aikoja, jolloin Ville oli vielä solisti. Itsekin tuli kuunneltua varsinaisen setin päättänyt Elohopeaa (Villen laulamana) yhtyeen alkuaikojen lyhytsoitolta muutama hetki takaperin. Matin ääni kruunaa kyllä tämän suorastaan loistavan hitin. Kun soundit olivat täysin kohdallaan, tupa oli täysi, ja kuten Matti keikan jälkeen hehkutti, bändikin nautti soittamisesta, oli illan ensimmäinen puolisko kiitettävää seurattavaa.
Myös viisihenkiseksi kutistunut Maryland piti soitinarsenaalin samana, mutta vaihtoi kielen englantiin ja painoi myös hieman kaasupoljinta. Villen hivenen naukuva laulu ja ripeätahtinen akustinen kitarointi kohtaa Tuomas Kinnusen ripeän kompin, Petri Variksen energisellä liikkeellä näppäilyn, välillä nautinnollisen mureanakin soivan bassosoundin sekä Atso Kauppisen kosketinjuoksut. Huomionarvoisin soitin tuntui kuitenkin tänään olevan Jani Kuittisen kitara, joka keikan puolivälin kappaleissa haki niin korvia hiveleviä rautalankasoundeja, että tuli mieleen Marylandin uuden materiaalin olevan onnen omiaan Aki Kaurismäen mahdollisiin tuleviin elokuviin. Onkohan herra ohjaaja tietoinen Marylandin musiikillisista opeista?
No se niistä spekuloinneista ja takaisin Telakalle. Toisena kappaleena hurautetun Human Electronicsin tunnen edelleen Marylandin tarttuvimpana hittinä, debyyttilevyltä kuultiin mainitun keinuttajan lisäksi myös ainakin Sicilian Family, josta yhtyeen sisällä käytetään yleisesti nimeä Katri-Helena. Ja onhan siinä jotain katrihelenamaista... Pääasiassa keikka keskittyi kuitenkin tulevan Almond Of Lifen kappaleisiin, joista ainakin elokuvan mukaan nimetty(?) Standing In The Shadows Of Motown jäi mieleen miltei progeraivolla kiihdyttelevine loppuineen. Ja kun sisältöä peräänkuulutettiin, omisti Maryland Nightrider -nimisen vedätyksen David Hasselhoffin nykyiselle (alennus?)tilalle. Tahdit vaihtelivat discosta rockiin ja sieltä kantriin, silti Maryland kuulostaa tahdista riippumatta lähinnä itseltään. Hyvinkin raivokkaaksi yltyneeseen encoreen oli hyvä lopettaa, sillä niin Villen kuin Janin soittimista sojotti ainakin yksi irtokieli. Melankoliaa, kaunista pop-otetta ja toimivaa yhteissoittoa. Jos nyt jotain negatiivista tahtoo nostaa esiin, niin Villen laulu tuntui hetkittäin hivenen katoavan ainakin minun korviltani. Muuta motkottamista en keksi, levyä odotan innolla. Kotiin olikin mukava tallustella Human Electronicsin ti-di-tii-tii-tii-tii, ti-di-tii-tii-tii-tii –kitarakuvion soidessa päässä.
Ilkka Valpasvuo
