SUE-Klubi: José González (Swe), Sela, Lapko
19.05.2004
Klubi/Turku
Vasta kuukausi sitten edellisen kerran Turussa vieraillut José González lämmittelijöineen oli saanut kaupungin musiikki-ihmiset menojalalle. Klubi kuhisi jengiä jo ennen yhtätoista ja illan edetessä paikka oli lähes täyteen pakattu. Eipä syyttä, sillä olihan SUE:n jengi järjestänyt poikkitaiteellisen musiikilliset kekkerit, joissa kiinnostavia bändejä riitti moneen lähtöön.
Ensimmäisenä lavan valtasi Harjavaltalainen indie-rock trio Lapko. Vaikka triossa ei kovin montaa miestä tunnetusti olekaan, tällä kertaa lava tuntui olevan huomattavasti täydempi. Ääretön energia, voima ja valta tuntuivat pursuavan niin laulaja-kitaristi Maljan kuin basisti Nordbergin ja rumpali Heikkosenkin suonista. Lapkon keikoista on ennenkin kuulunut vain hyvää sanottavaa ja kehuihin voi täysin yhtyä tälläkin kertaa. Vaikka ilta oli nuori, otti bändi jengin haltuunsa todella kovalla otteella. Biisejä toisensa perään kurkustaan sylkenyt Malja esiintyi kuin suurempikin rock-kukko, mutta onneksi starailu ei mennyt turhan vakavaksi. Esiintymistä oli höystetty tarpeellisen itsehumoristisella otteella, joka antoi sille entistä vakuuttavamman sävyn.
Kolmen vartin setti Lapkolta vakuutti yleisön täysin. Aiemmin kuultua Placeboon vertailua ei täysin voi välttää, mutta meiningissä oli mukana enemmän raakuutta ja brutaaliutta. Heikkosen rankkaakin rankemmin soineet rummut yhdistettynä Maljan eteerisen hyytävään ääneen ja eroottiseen esiintymiseen saivat monet pidättelemään henkeään. Välillä hieman liikaa musisoinnin alle jääneestä laulusta olisi tosin paikoin kaivannut enemmän irti. Välispiikkejäkin yleisölle kertoiltiin; muun muassa uuden levyn nauhoituksista, joita taidettiin lupailla elokuulle.
Illan toinen bändi Sela ei tarjonnut vastaavaa energiapläjäystä vaan johdatteli jengin rauhallisemmille vesille odottamaan illan pääesiintyjää. Toisaalta esiintymisjärjestystä olisi voinut harkita uudemman kerran. Yleensä jengi on energisimmällä päällä juuri puolenyön jälkeen. Turkulainen Sela tarjoili folkahtavaa trip hoppia kuusihenkisellä lava-kokoonpanolla. Kolme vuotta musiikkia triona tehnyt poppoo sai laulajaneitosen Anitra Sarénin riveihinsä viime vuonna ja julkaisi debyyttilevynsä Songs For The Blind helmikuussa.
Selan esiintyminen oli turhankin rauhallista, kaunista, mutta tasapaksua eikä yleisöön asti lämpöä saatu välitettyä. Yhtään biisiä ei noussut ylitse muiden eikä jengin keskittymiskyky oikein tuntunut riittävän rauhalliseen taustamusiikkiin. Hiljaisena koti-iltana bändi voisi toimia aivan erilailla kuin kiireisessä baarissa. Kuitenkin laulun kauneus ja varsinkin loppua kohden noussut biitti jättivät kiinnostuksen pumppua kohtaan. Erilainen tilanne, enemmän esiintymistä ja lämpimän hengen levittämistä yleisön joukkoon, niin eiköhän Selassakin ole ainesta myös lavalle.
Illan pääesiintyjä José González luotti myös rauhalliseen, kauniiseen ja melankoliseen soundiin. Tällä kertaa se sai suurimman osan yleisöstä keskittymään ja tunnelmoimaan mukana. Lopullekin jengille olisi tehnyt mieli sanoa: ”Lapset lapset, nyt kuunnellaan hienoa musiikkia. Musiikkia, johon pitää keskittyä, jotta siitä saa sen syvimmän olemuksensa irti”.
Pienenä pelkona ennen keikkaa oli masennustiloihin vaipuminen, mutta biisien soljuessa tajuntaan pelko katosi. Kaunista ja melankolista mies&kitara -musiikkia voi soittaa myös positiivisessa hengessä ja antaa yleisölle pääsyn tunteenpalon sisälle henkilökohtaiseen ulottuvuuteen. Perinteisissä kitaraballadeissa oli mukana hiven latinotaustaa, mikä sai musiikin toimimaan entistä paremmin. Gonzálezin esiintymisessä ei ollut sen kummempia temppuja; mies istui tuolillaan kuin keittiön nurkassa, mutta sai silti monisatapäisen jengin pauloihinsa. Argentiinalaistaustaisessa ruotsalaismiehessä oli vaatimatonta persoonallisuutta, mutta hyvin voimakasta uskoa omaan musiikkinsa.
Sydäntä ennemmin lämmittäneet kuin kyynistäneet biisit saivat huimat ablodit ja encorellekin ruotsalaismies haluttiin. Siinä kuultu Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart –coverversio ei eronnut kovin suuresti muusta osastosta. Tottakai kuuluisa kipale huomattiin, mutta muutenkin loistavassa biisigalleriassa sen tehtävä ei täyttänyt normaalin coverin roolia. Joka tapauksessa koko keikan jälkeiset ablodit olivat huimat ja kertoivat Gonzálezin mahdollisuuksista muusikkona ja musiikin tekijänä. Kun vain olisi ollut niin hiljaista, että yksikin yskäisy olisi kuulunut. Kun vain olisi olisi ollut muutama pöytä, jokunen kynttilä ja mies kitaransa kanssa... Mutta kyllä se näinkin...
Nelli Korpi
