Nummirock perjantai vol 1

Kuten jo monena vuonna aiemmin, niin nytkin Nummirockin tarjonta keskittyi raskaamman rockin ja metallin saralle. Kotimaisten bändien lisäksi houkuttimeksi oli ensimmäiselle päivälle napattu jenkkilän puolelta veteraani death-orkka Morbid Angel, joka ei ole tyytynyt ainoastaan lepäämään laakereillaan vaan on julkaissut myös 2000-luvulla jo kaksi uutta levyä. Myös kovasti ennakkoon kohuttu, mahdollisesti Stratovariuksen viimeiseksi jäävä suomen-keikka kiinnosti takuuvarmasti monia.

Viime vuonna ensi kertaa esitelty kolmen lavan systeemi palveli tänäkin vuonna käytännössä katsoen moitteettomasti, ja lava-jako oli siis seuraavanlainen: ’Iso’ Vihreä lava, ’Keskikokoinen’ Hamara lava ja ’Pieni’ Räminä lava. Kun aikataulut oli vielä rakennettu siten ettei bändien pitänyt missään vaiheessa soittaa samanaikaisesti ei tarvinnut tehdä niitä aina tuskallisia valintoja, että mitä menee nyt seuraavaksi katsomaan. Yhtyeitä esiintyi yhteensä 25 kappaletta, joista suurimmasta osasta on myös jotain juttua. Sää oli, kuten juhannukseen sopiikin, erittäin epävakainen, mutta oli niitä kirkkaitakin hetkiä siellä seassa ja pääsipä pari kertaa ihan lämminkin tulemaan.

Alkuvuodesta kerrassaan erinomaisen Manimal levyn julkaissut Suburban Tribe, sai kyseenalaisen kunnian avata Nummirock 2004 festivaalit. Koskapa yhtye aloitti keikkansa jo 14.00, ei paikalla luonnollisesti ollut vielä läheskään niin paljon porukkaa kuin loppuillasta. Iso osa juhlavieraista taisi itseasiassa olla vielä jossain päin vasta matkalla kohti Nummijärveä. Lisäksi paikalla olevan kansan juhlamieli oli vielä näin päiväsaikaan hieman jäykähköä. Kevyeen sateen saattelemana bändi kuitenkin nousi lavalle, ja nopeasti kävi selväksi että sade tulisi olemaan se ainoa kevyt tekijä tällä keikalla. Jo muutenkin energinen vokalisti Ville Tuomi tuntui olevan vielä extra-aktiivisella päällä, ja mies piiskasikin laiskaa yleisöään ennakkoluulottomasti ilonviettoon. Vaikka alkuun innostustyö ei tuntunut tuottavan tulosta alkoivat vaikutukset kuitenkin setin puolivälissä jo näkyä. Aina vain lisää käsiä nousi ilmaan ja juhannuksen juhlakansasta alettiin saamaan irti enenevissä määrin juhlintaa muistuttavia ääniä.

Suburban Triben biisilista rakentui luonnollisesti paljolti uuden levyn materiaalin varaan, mikä onkin vain ja ainoastaan hyvä asia, sillä Manimal on kerrassaan erinomainen pitkäsoitto. Erityisesti You Can’t Stop Us Now ja Cancer tuntuivat taittuvan kaikkein sopivimmiksi liveriuhtaisuiksiksi .Varsinaisen setin viimeinen kipale, valelopun jälkeen korkeuksiin kohoava Silent Rain, oli puolestaan täydellinen lopetus todella vahvalle keikalle. Subbarit soittivat näin itsensä oikeastaan hieman nurkkaan, joten encoren täytyi pakostakin olla jotain vielä hienompaa, eipä hätää – otetaan coveri avuksi. Faith No Moren MidLife Crises sopii bändin nykyiseen linjaan paremmin kuin se sinne, joten ei muuta kuin menoksi. Eipä voisi festivaalit juuri paremmin alkaa.

Ja sitten jotain aivan muuta. Räminä lavalla Sotajumala esitti näkemyksensä siitä, miten death metallia kuuluu takoa ja minkälaiseen muotoon. Ryhmän musiikillinen ilmaisu liikkuu jossain Florida-tyyppisen brutaalin jenkki-death runttauksen rajoilla, kun taas lyriikat kertovat lähinnä maamme lähihistoriassa käydyistä sodista, välillä melko verihurmeisestikin. Alkuvuodesta 2004 julkaistu pitkäsoitto Death Metal Finland, sekä sitä reilua vuotta aiemmin edeltänyt mini Panssarikolonna ovat hitaasti mutta sitäkin varmemmin kasvattaneet Sotajumalan mainetta, joten nyt oli viimein korkea aika todentaa ryhmän livekunto.

Vokalisti 105 ei paljoakaan hienouksiin keskittynyt karjumisessaan, mikä hieman söi tulkinnan tehoa pitemmällä aikavälillä. Muuten herra veti ansiokkaasti keikan läpi, saaden hyvää stemmakarjuntatukea basisti Otsalalta, sekä lisäapua vielä setin lopussa lauteilla vierailleelta toiselta laulajasedältä, jonka nimi taisi olla Laine (?). Teknistä ja tiukkaa deathia siis tarjottiin ja hyvin se näytti lavan eteen pakkautuneelle yleisölle maistuvan. Välispiikissä muistettiin myös kehaista päivän pääesiintyjää, eli ”helvetin hyvää jenkkiorkesteria” johon verrattuna Sotajumala oli kuulemma ”pelkkää paskaa”. Keikan nähneenä en nyt silti ihan noinkaan sanoisi, ja hyvin tuon spiikin päälle heitetty Obituary coverin pätkäkin meni, osoittaen että kyllä ne finksi-pojat tämän tyylin taitaa.

Verta ja hurmetta, sekä tietysti verihurmetta. Tätä kaikkea piti sisällään (ja yllään) Rotten Soundin keikka. Jo yli kymmenen vuotta brutaalia grindcorea vääntänyt retkue esiintyi Hamara lavalla sellaisella innolla ja voimalla, että olisi voinut luulla kyseessä olevan jonkin debytoivan ryhmän. Nähtävästi ahkera keikkailu, joka on vienyt Rotten Soundia viime vuosina useasti maamme rajojen ulkopuolelle, on tuonut esiintymiseen sitä kipinää ja iskua mikä niin valitettavan monelta alan yhtyeeltä tuntuu puuttuvan. En voi väittää että olisin koskaan lämmennyt ihan hirveästi Rotten Soundin räiskeeseen, mutta bändin fanit – joita paikalla oli taatusti monia – saivat juuri sitä mitä olivat odottaneetkin.

Rotten Soundin vääntö on jo muutenkin rankassa tyylilajissaan sieltä kovimmasta päästä. Vokalisti Keijo Niinimaan repertuaari nojaa luonnollisesti raakaan karjumiseen, mutta herra osaa ilmaista itseään keskivertoa selvästi moniulotteisemmin. Kun vielä sävellyksiinkin on muistettu sijoitella niitä muutamia lyhyitä deathin-makuisia suvantokohtia, kasvaa kokonaisuus juuri sopivaksi. Vanha laki: ”Ne tauot sen kärsimyksen vasta kruunaavatkin” on selvästi sisäistetty Rotten Soundin leirissä. Lisä-erikoismaininta vielä rumpali Kai Hahdon työskentelystä, joka mielestäni hakee vertaistaan maamme rajojen sisäpuolelta.

Päivän pääesiintyjän, Morbid Angelin piti aloittaa keikkansa alkujaan jo niinkin ”aikaisin” kuin 17.00, mutta koskapa rumpuvirtuoosi Pete Sandoval ei ollut läheskään tyytyväinen patteristonsa virityksistä päätti herra vetää vielä oman lyhyen virittelysessionsa ennen keikan alkua. Näin homma potkaistiin käyntiin 20 minuuttia myöhässä, mutta mitäpä tuosta – ehtivätpähän ne kaikkein hitaimmatkin raahautua teltoilta ison lavan edustalle todistamaan vanhemman tyylin jenkki-deathin yhden uranuurtajan ensimmäistä suomen keikkaa.

Odotukset keikan tason suhteen niin allekirjottaneella kuin luultavasti muutamalla muullakin paikalla olijoista olivat varmasti hieman epäselvät. Toki Morbid Angelin ansiot tunnustetaan, mutta missä kuosissa ryhmä on armon vuonna 2004, entä tultaisiinko setissä kuulemaan vain uudempaa tuotantoa?

Kun keikka sitten viimein saatiin käyntiin oli meno heti alusta alkaen niin lavalla kuin yleisön seassa kohdallaan. Soundeissa etenkin kakkoskitaran kohdalla näytti ensimmäisten biisien aikana olevan jotain feilua, mikä tosin saatiin korjattua suhteellisen nopeasti. Kappalelista rakentui alkukeikasta paljolti viime vuotisen Heretic pitkäsoiton varaan, mutta tultaessa setin puolen välin tienoille alkoi mukaan eksyä niitä kaivattuja klassikoitakin. Basisti/vokalisti Steve Tucker tuntui koko keikan ajan olevan hieman äreällä päällä, tiedä sitten kuuluiko moinen yrmyily osana herran lavashowhun. Vastaavasti viime vuonna Monstrositysta mukaan napattu kitaristi Tony Normanilla fiilis näytti olevan jatkuvasti katossa. Yhtyeen sielu ja ainoa jäljellä oleva alkuperäisjäsen Trey Azagthoth keskittyi taas lähinnä runsaan kitaravarastonsa tasapuoliseen kurittamiseen, ja täytyy sanoa että kyllä herra sen puolen erinomaisesti taitaakin. Hienoahan se oli tämän kaltaisen klassikko-ryhmän ensimmäinen Suomen keikka todistaa, vaikka ihan 100 prosenttia äijät eivät nyt itsestään peliin laittaneetkaan.

Koskapa Morbid Angel aloitti keikkansa myöhässä, se myös tietysti päätti sen saman verran myöhässä jolloin aikataulu hieman sekosi. Nyt kärsijän rooliin joutui seuraavana Räminä lavalle noussut Hämeenlinnalainen Pain Confessor, jonka setin alkuosan niin minä kuin varmasti moni muukin missasi keikkojen osittaisen päällekkäisyyden takia.

Vain yhden promon aiemmin työstänyt Pain Confessor solmi äskettäin kolmen levyn mittaisen sopimuksen. Niinpä vasta pari vuotta kasassa ollut bändi on kevään aikana työstänyt tulevaa debyyttilevyään, jolta lohkaistu sinkku Poor Man’s Crown on antanut pientä esimakua tulevasta. Tämä tuleva pitää sisällään melodista death metallia hieman normaalista poikkeavalla toteutuksella. Kuusimiehinen ryhmä takoo riffejä ja melodioita kahden kitaran sekä koskettimien avulla ja laulussa luotetaan niin raakaan karjumiseen kuin melodiseen tulkintaankin. Vaikka tämä saattaa kuulostaa hieman sekavalta on lopputulos erittäin hallittu ja toimiva. Reippaaseen runttaukseen on onnistuttu naittamaan mukaan sitä suomalaista synkkyyttä ja paatosta siten, että kaiho ja raivo lyövät toverillisesti kättä – ei mikään ihan helppo temppu.

Tällä kertaa Pain Confessorin keikka tuli katsottua vain puolittain, mutta luulenpa että ensi kerralla tulee katsastettua koko setti – tai sitten samaan aikaan saa naapurilavalla esiintyä jo tosi kova ryhmä, Slayer tai joku sen tasoinen...

Mika Roth