Nummirock perjantai vol 1

Kuten jo monena vuonna aiemmin, niin nytkin Nummirockin tarjonta keskittyi raskaamman rockin ja metallin saralle. Kotimaisten b�ndien lis�ksi houkuttimeksi oli ensimm�iselle p�iv�lle napattu jenkkil�n puolelta veteraani death-orkka Morbid Angel, joka ei ole tyytynyt ainoastaan lep��m��n laakereillaan vaan on julkaissut my�s 2000-luvulla jo kaksi uutta levy�. My�s kovasti ennakkoon kohuttu, mahdollisesti Stratovariuksen viimeiseksi j��v� suomen-keikka kiinnosti takuuvarmasti monia.

Viime vuonna ensi kertaa esitelty kolmen lavan systeemi palveli t�n�kin vuonna k�yt�nn�ss� katsoen moitteettomasti, ja lava-jako oli siis seuraavanlainen: �Iso� Vihre� lava, �Keskikokoinen� Hamara lava ja �Pieni� R�min� lava. Kun aikataulut oli viel� rakennettu siten ettei b�ndien pit�nyt miss��n vaiheessa soittaa samanaikaisesti ei tarvinnut tehd� niit� aina tuskallisia valintoja, ett� mit� menee nyt seuraavaksi katsomaan. Yhtyeit� esiintyi yhteens� 25 kappaletta, joista suurimmasta osasta on my�s jotain juttua. S�� oli, kuten juhannukseen sopiikin, eritt�in ep�vakainen, mutta oli niit� kirkkaitakin hetki� siell� seassa ja p��sip� pari kertaa ihan l�mminkin tulemaan.

Alkuvuodesta kerrassaan erinomaisen Manimal levyn julkaissut Suburban Tribe, sai kyseenalaisen kunnian avata Nummirock 2004 festivaalit. Koskapa yhtye aloitti keikkansa jo 14.00, ei paikalla luonnollisesti ollut viel� l�hesk��n niin paljon porukkaa kuin loppuillasta. Iso osa juhlavieraista taisi itseasiassa olla viel� jossain p�in vasta matkalla kohti Nummij�rve�. Lis�ksi paikalla olevan kansan juhlamieli oli viel� n�in p�iv�saikaan hieman j�yk�hk��. Kevyeen sateen saattelemana b�ndi kuitenkin nousi lavalle, ja nopeasti k�vi selv�ksi ett� sade tulisi olemaan se ainoa kevyt tekij� t�ll� keikalla. Jo muutenkin energinen vokalisti Ville Tuomi tuntui olevan viel� extra-aktiivisella p��ll�, ja mies piiskasikin laiskaa yleis���n ennakkoluulottomasti ilonviettoon. Vaikka alkuun innostusty� ei tuntunut tuottavan tulosta alkoivat vaikutukset kuitenkin setin puoliv�liss� jo n�ky�. Aina vain lis�� k�si� nousi ilmaan ja juhannuksen juhlakansasta alettiin saamaan irti eneneviss� m��rin juhlintaa muistuttavia ��ni�.

Suburban Triben biisilista rakentui luonnollisesti paljolti uuden levyn materiaalin varaan, mik� onkin vain ja ainoastaan hyv� asia, sill� Manimal on kerrassaan erinomainen pitk�soitto. Erityisesti You Can�t Stop Us Now ja Cancer tuntuivat taittuvan kaikkein sopivimmiksi liveriuhtaisuiksiksi .Varsinaisen setin viimeinen kipale, valelopun j�lkeen korkeuksiin kohoava Silent Rain, oli puolestaan t�ydellinen lopetus todella vahvalle keikalle. Subbarit soittivat n�in itsens� oikeastaan hieman nurkkaan, joten encoren t�ytyi pakostakin olla jotain viel� hienompaa, eip� h�t�� � otetaan coveri avuksi. Faith No Moren MidLife Crises sopii b�ndin nykyiseen linjaan paremmin kuin se sinne, joten ei muuta kuin menoksi. Eip� voisi festivaalit juuri paremmin alkaa.

Ja sitten jotain aivan muuta. R�min� lavalla Sotajumala esitti n�kemyksens� siit�, miten death metallia kuuluu takoa ja mink�laiseen muotoon. Ryhm�n musiikillinen ilmaisu liikkuu jossain Florida-tyyppisen brutaalin jenkki-death runttauksen rajoilla, kun taas lyriikat kertovat l�hinn� maamme l�hihistoriassa k�ydyist� sodista, v�lill� melko verihurmeisestikin. Alkuvuodesta 2004 julkaistu pitk�soitto Death Metal Finland, sek� sit� reilua vuotta aiemmin edelt�nyt mini Panssarikolonna ovat hitaasti mutta sit�kin varmemmin kasvattaneet Sotajumalan mainetta, joten nyt oli viimein korkea aika todentaa ryhm�n livekunto.

Vokalisti 105 ei paljoakaan hienouksiin keskittynyt karjumisessaan, mik� hieman s�i tulkinnan tehoa pitemm�ll� aikav�lill�. Muuten herra veti ansiokkaasti keikan l�pi, saaden hyv�� stemmakarjuntatukea basisti Otsalalta, sek� lis�apua viel� setin lopussa lauteilla vierailleelta toiselta laulajased�lt�, jonka nimi taisi olla Laine (?). Teknist� ja tiukkaa deathia siis tarjottiin ja hyvin se n�ytti lavan eteen pakkautuneelle yleis�lle maistuvan. V�lispiikiss� muistettiin my�s kehaista p�iv�n p��esiintyj��, eli �helvetin hyv�� jenkkiorkesteria� johon verrattuna Sotajumala oli kuulemma �pelkk�� paskaa�. Keikan n�hneen� en nyt silti ihan noinkaan sanoisi, ja hyvin tuon spiikin p��lle heitetty Obituary coverin p�tk�kin meni, osoittaen ett� kyll� ne finksi-pojat t�m�n tyylin taitaa.

Verta ja hurmetta, sek� tietysti verihurmetta. T�t� kaikkea piti sis�ll��n (ja yll��n) Rotten Soundin keikka. Jo yli kymmenen vuotta brutaalia grindcorea v��nt�nyt retkue esiintyi Hamara lavalla sellaisella innolla ja voimalla, ett� olisi voinut luulla kyseess� olevan jonkin debytoivan ryhm�n. N�ht�v�sti ahkera keikkailu, joka on vienyt Rotten Soundia viime vuosina useasti maamme rajojen ulkopuolelle, on tuonut esiintymiseen sit� kipin�� ja iskua mik� niin valitettavan monelta alan yhtyeelt� tuntuu puuttuvan. En voi v�itt�� ett� olisin koskaan l�mmennyt ihan hirve�sti Rotten Soundin r�iskeeseen, mutta b�ndin fanit � joita paikalla oli taatusti monia � saivat juuri sit� mit� olivat odottaneetkin.

Rotten Soundin v��nt� on jo muutenkin rankassa tyylilajissaan sielt� kovimmasta p��st�. Vokalisti Keijo Niinimaan repertuaari nojaa luonnollisesti raakaan karjumiseen, mutta herra osaa ilmaista itse��n keskivertoa selv�sti moniulotteisemmin. Kun viel� s�vellyksiinkin on muistettu sijoitella niit� muutamia lyhyit� deathin-makuisia suvantokohtia, kasvaa kokonaisuus juuri sopivaksi. Vanha laki: �Ne tauot sen k�rsimyksen vasta kruunaavatkin� on selv�sti sis�istetty Rotten Soundin leiriss�. Lis�-erikoismaininta viel� rumpali Kai Hahdon ty�skentelyst�, joka mielest�ni hakee vertaistaan maamme rajojen sis�puolelta.

P�iv�n p��esiintyj�n, Morbid Angelin piti aloittaa keikkansa alkujaan jo niinkin �aikaisin� kuin 17.00, mutta koskapa rumpuvirtuoosi Pete Sandoval ei ollut l�hesk��n tyytyv�inen patteristonsa virityksist� p��tti herra vet�� viel� oman lyhyen virittelysessionsa ennen keikan alkua. N�in homma potkaistiin k�yntiin 20 minuuttia my�h�ss�, mutta mit�p� tuosta � ehtiv�tp�h�n ne kaikkein hitaimmatkin raahautua teltoilta ison lavan edustalle todistamaan vanhemman tyylin jenkki-deathin yhden uranuurtajan ensimm�ist� suomen keikkaa.

Odotukset keikan tason suhteen niin allekirjottaneella kuin luultavasti muutamalla muullakin paikalla olijoista olivat varmasti hieman ep�selv�t. Toki Morbid Angelin ansiot tunnustetaan, mutta miss� kuosissa ryhm� on armon vuonna 2004, ent� tultaisiinko setiss� kuulemaan vain uudempaa tuotantoa?

Kun keikka sitten viimein saatiin k�yntiin oli meno heti alusta alkaen niin lavalla kuin yleis�n seassa kohdallaan. Soundeissa etenkin kakkoskitaran kohdalla n�ytti ensimm�isten biisien aikana olevan jotain feilua, mik� tosin saatiin korjattua suhteellisen nopeasti. Kappalelista rakentui alkukeikasta paljolti viime vuotisen Heretic pitk�soiton varaan, mutta tultaessa setin puolen v�lin tienoille alkoi mukaan eksy� niit� kaivattuja klassikoitakin. Basisti/vokalisti Steve Tucker tuntui koko keikan ajan olevan hieman �re�ll� p��ll�, tied� sitten kuuluiko moinen yrmyily osana herran lavashowhun. Vastaavasti viime vuonna Monstrositysta mukaan napattu kitaristi Tony Normanilla fiilis n�ytti olevan jatkuvasti katossa. Yhtyeen sielu ja ainoa j�ljell� oleva alkuper�isj�sen Trey Azagthoth keskittyi taas l�hinn� runsaan kitaravarastonsa tasapuoliseen kurittamiseen, ja t�ytyy sanoa ett� kyll� herra sen puolen erinomaisesti taitaakin. Hienoahan se oli t�m�n kaltaisen klassikko-ryhm�n ensimm�inen Suomen keikka todistaa, vaikka ihan 100 prosenttia �ij�t eiv�t nyt itsest��n peliin laittaneetkaan.

Koskapa Morbid Angel aloitti keikkansa my�h�ss�, se my�s tietysti p��tti sen saman verran my�h�ss� jolloin aikataulu hieman sekosi. Nyt k�rsij�n rooliin joutui seuraavana R�min� lavalle noussut H�meenlinnalainen Pain Confessor, jonka setin alkuosan niin min� kuin varmasti moni muukin missasi keikkojen osittaisen p��llekk�isyyden takia.

Vain yhden promon aiemmin ty�st�nyt Pain Confessor solmi �skett�in kolmen levyn mittaisen sopimuksen. Niinp� vasta pari vuotta kasassa ollut b�ndi on kev��n aikana ty�st�nyt tulevaa debyyttilevy��n, jolta lohkaistu sinkku Poor Man�s Crown on antanut pient� esimakua tulevasta. T�m� tuleva pit�� sis�ll��n melodista death metallia hieman normaalista poikkeavalla toteutuksella. Kuusimiehinen ryhm� takoo riffej� ja melodioita kahden kitaran sek� koskettimien avulla ja laulussa luotetaan niin raakaan karjumiseen kuin melodiseen tulkintaankin. Vaikka t�m� saattaa kuulostaa hieman sekavalta on lopputulos eritt�in hallittu ja toimiva. Reippaaseen runttaukseen on onnistuttu naittamaan mukaan sit� suomalaista synkkyytt� ja paatosta siten, ett� kaiho ja raivo ly�v�t toverillisesti k�tt� � ei mik��n ihan helppo temppu.

T�ll� kertaa Pain Confessorin keikka tuli katsottua vain puolittain, mutta luulenpa ett� ensi kerralla tulee katsastettua koko setti � tai sitten samaan aikaan saa naapurilavalla esiinty� jo tosi kova ryhm�, Slayer tai joku sen tasoinen...

Mika Roth