Puntala-Rockin lauantai
24.07.2004
Puntala/Lempäälä
Lauantain heräily tapahtui öisen sateenripsimisen jälkeen melko mainioissa aurinkoisissa merkeissä. Seurueemme aamujanoisimmat suuntasivat olutteltan aamuhäppärille vähän jälkeen kymmenen ja saivat pienestä myöhästymisestä huolimatta vielä halpaa aamuolutta. Ohjelmaltaan Puntala-Rockin toinen ja samalla päätöspäivä piti sisällään ohjelmalehtisen mukaan jopa 25 orkesteria, kunnioitettava määrä isommallekin tapahtumalle. Arviona voisi heittää Puntalankävijöiden määrän liikkuvan kuitenkin enemmän sadoissa kuin tuhansissa. Meniköhän tuhat rikki? Ehkä vaikuttavimmat jutut päivässä ja oikeastaan koko festarissa olivat Antti Muurinen ja Akupunktio. Muurinen, tuo kotimaisen jalkapallon edustusjoukkueen luotsi, oli päässyt hienoon rintanappiin, joka oli aivan pakko lunastaa mukaan. Mies kun näyttää kuvassa ihan V.I.Leniniltä... Teksti, josta ei valitettavasti juuri selvää saa, tarjoaa herran rakkaimman fraasin: Eteenpäin on menty. Katsotaas nyt, joko seuraavissa arvokisoissa nähdään jotain todellistakin ”eteenpäinmenoa”... Akupunktiosta taasen kerron myöhemmin jutussa lisää...
Ensimmäinen seuraamani orkesteri oli päälavan korkannut lappeenrantalainen Rejected, jonka punkittelu ei kuitenkaan vielä hirveämmin kuulohermoja ihastuttanut. Koko souvin aloittanut sivulava-orkka Wirtaset oli jo ehtinyt hiukan masentaa hyvän sään kohottamaa mieltä. Jumankauta, jos niitä punkin legendaarisimpia veisuja pitää soittaa ikään kuin aamujukeboksina, niin eikö niitä voisi soittaa edes hyvin? Oli meinaan täyttä kuraa... Ensimmäinen peruuntunut akti oli kait Distrahera, jonka ainakin piti soittaa Wirtasten jälkeen mökin pienellä terassilla. Aivolävistys ja Juntta menivät myös ohi ilman kummempia kohahduksia, eikä Väärinkäsityskään oikein lämmittänyt. Samaa voi sanoa myös Eestin ihme Totally Obnoxiousesta, jonka soittajien värikkäät tukat kyllä näyttivät näteiltä, mutta soitanto oli aikamoista jyystöä.
Ensimmäinen itselleni toiminut akti oli turkulainen(?) The Heartburns, jonka viiden hengen ahtaasti mökkilavalle ahtautunut esitys oikeastaan käynnisti päivän tosissaan. Tiukkaa rokkipunkkia veivanneen bändin laulusolisti Teemu Bergman vakuutti niin lavalla kuin yleisön joukossa. Menoa oli ja soiton tiukkuus... Yhtye on aivan pakko yhyttää toistekin. Meininki säilyi yhtä kovana, mutta siirtyi selkeästi hoocee-linjoille ylöjärven viisikon Abduktion riehaannuttaessa päälavan edustan. Tuoreen levysoittonsa Perustuu tositapahtumiin avausraidalla Soitellen sotaan käynnistetty meuhkaus toimii livenä jopa meikäläiselle, joka ei juuri ärjyntälauluisesta hooceestä perusta. Jos ei auringonpaahteen vaikutuksesta vielä hiki virrannut, niin Abduktion keikalla viimeistään.
Pari sivulavaorkkaa jäi taas sivurooliin, mutta päälavan seuraava esiintyjä olisi kyllä kiinnostanut. Valitettavasti Chileläinen Altercado oli joutunut perumaan ja tilalla soitti tampereen oma kuolo-orkesteri Suruaika. Livenä yhtyeen kosketinvahvisteinen synkeä kitarapaahto toimi yllättävänkin hyvin, eikä Matthew´n laulu kuulostanut yhtään niin pingottuneelta kuin levyllä. Tai sitten tuollainen toteamistyyppinen ”huutaminen” hukkuu muiden artistien tuottamaan vastaavanlaiseen laulumassaan Puntalan kaltaisella punkfestivaalilla.
Saksalainen Solid Decline sekä Viimeinen Kolonna jäivät taas puolittain väliin, mutta Kolonnan keikan päätteeksi vietettyjä hääjuhlistuksia olin kyllä seuraamassa. ”Papilla” jätesäkkipuku tee-se-itse –papinkauluksilla, lyhyttäkin lyhyempi vihkikaava, jossa herralta ei edes kysytty, että tahtooko? Hilut ranteisiin ja häämarssi soimaan!
Ennen Kolonnaa ja vihkiseremoniaa soitti pikkulavalla koko festareiden mieltä lämmittänein bändi. 13-vuotiaiden (!!!!!) poikien tiukka asenne-hoocee –trio Akupunktio ihastutti varttuneempaa punk-kansaa. Vaikka soitto ei sinänsä ollut maata mullistavaa, täytyy ainakin rumpalin soitosta antaa täydet pisteet. Enemmän huomio kiinnittyi kavereiden nuoreen ikään ja silti tylyn ”vittumaiseen” asenteeseen. Kolmikko ei juuri hymyjä väläytellyt ja vaikka selvästi jännitti, pysyi kiihkeille alle minuutin tuuttauksille rakentuva setti hyvin kasassa. Biisit olivat tiukkaa asennetta tyyliin kirjepommeja Kokoomukselle sekä Natsit riviin ja pam! Päivän tuohon asti tiheimmän väkijoukon kerännyt bändi soitti keikkansa coolisti ja alkoi pakata rensseleitään ja vasta pitkälllisen suostuttelun jälkeen pojat hyvin vastentahtoisesti soittivat vielä muutaman biisin. Vähän siinä lämmiteltiin Smoke On The Wateria ja Paranoidia, mutta omillaan bändi settinsä läpi ruoti. Suurin kysymys oikein toimivan keikan jälkeen olikin, että missäs helkkarissa ne muut tämänikäiset soittajat ovat? Eihän nyt maailma pelkkien vanhojen pierujen toimesta muutu...
Sivulavalla häiden jälkeen soittanut Earth Today ei oikeastaan ollut yhtään meikäläisen musiikkia, vaikka tiukasti viisikko riehuikin, se täytyy myöntää. Kolme viidesosaa vain oli tuttuja veikkoja Hyvinkäältä. Ei muuta kuin tsemiä sinne. Päälavalla puolestaan oli tiedossa riehakasta menoa helsingin hyperaktiivisten poitsujen Hero Dishonestin tahtiin. Kuten tuoreessa levyarviossani totesin, riittää Heroilla menossaan myös huumoria. Niinpä toiselta mikkimieheltä lähti keikan lopuksi molemmat housut jalasta ja bändi sai vielä hiukan lisää munaa... hehheh.
Maniac Miracles jäi tsekkaamatta eikä ruotsi-suomi –rakenteinen Ääritilakaan liikaa napannut. Hyvin metallisella otteella meuhkannut Rytmihäiriö puolestaan oli koko festivaalin raskain annos. Ei huono, mutta ei myöskään meikäläisen ostoslistalla. Sen sijaan Sivulavalla ennen metallintakojia esiintynyt War Of Words saattaisi hyvinkin sinne ostoskoriin päätyä. Nais- ja mieslaulajalla aika lähellä alternative rockiakin tahkonnut yhtye jätti todella hyvän jälkimaun, ja jälleen löytyi yksi artisti, jota täytyy jatkossa tsekata tarkemmin.
Vielä edellistäkin sivulavaesiintyjää vakuuttavampi oli Chile-Itävalta –rakenteinen Ruidosa Inmundicia. Todella raivokkaalla otteella möyrineen orkan vakuuttavin kortti oli espanjaa äänennopeudella raivonnut meikäläistä miltei puolet lyhyempi neitonen. Kaiken kaikkiaan meininki oli jopa pelottavan hyvää ja täytyykin nostaa järjestäjille hattua bändin saamisesta kaukaiseen pohjolaan asti.
Espanjankielinen raivo veti sen verran hiljaiseksi, että päätin panostaa seuraavaksi illan päätösaktiin. Brittiläinen Subhumans on käytännössä melkein sama bändi kuin edellisillan tanssihurmion tarjonnut Citizen Fish. Kolme samaa naamaa lavalla, mutta meininki menee enemmän rokimman punkin suuntaan. Voisikin oikeastaan kuvata bändejä sanomalla että Fish soittaa pääasiassa skata muutamalla menorykäyksellä, kun taas Subhumans tekee juuri päinvastoin. Dickillä oli paljon sanottavaa myös biisien väleissä päivän politiikasta ja meininki olikin osuvaa festivaalien päätökseksi. Keikka venyi jopa ylettömän pitkäksi ja lavallakin nähtiin niin lohikäärmepukuista neitoa kuin lähes koko festarit hame päässä ja pelkästään niittivyöhön pukeutunutta herraa heilumassa. Oli siis hyvä hetki poistua yön pimeyteen kohti bussipysäkkiä...
Ilkka Valpasvuo
