Hundred Million Martians - sata miljoonaa marsilaista elää keskuudessamme
27.07.2004
Yli kymmenvuotias turkulainen Hundred Million Martians julkaisi edellisen levynsä Mars Bars vuonna 1999, jonka jälkeen yhtye vetäytyi hyvin ansaitulle
kesälomalle. Jostain syystä kesäloma venähti useamman vuoden pituiseksi, mutta nyt yhtye on palannut täydessä iskussa iloisen vauhdikkaasti rokkaavan Solid Rock Planet -levynsä kanssa. Desibelin haastikseen vastaili yhtyeen kitaristi Ari.
Ari, mitä vuoden 1999 jälkeen oikein tapahtui?
Ari: - Se onkin pitkä juttu se. HMM:n toinen pitkäsoitto Mars Bars ilmestyi muistaakseni toukokuussa 1999, ja sen jälkeen Martians teki vielä ainakin vuoden verran keikkaa. Kierreltiin jonkin verran kimpassakin mun edellisen bändini kanssa. En siis ollut tuolloin vielä HMM:ssä, mutta silti jo tekemisissä marsilaisten kanssa. Niihin aikoihin HMM äänitti myös versiot Hanoi Rocksin I Can’t Get Itistä ja The Boysin Soda Pressingistä tribuuttilevyjä varten. Niistä tuli hyvät, jälkimmäistä ei tosin ole julkaistu vieläkään.
Syksyllä 2000 olivat sitten palaveeranneet ja päättäneet, että pitävät taukoa siihen saakka kun tuntuu taas hyvältä jatkaa. Se tauko kesti kaiken kaikkiaan vajaan vuoden. Jyrki (laulaja-kitaristi) teki sinä aikana uusia biisejä. Sitten Seppo muutti Helsinkiin ja lähti samalla bändistä. Martians treenasi vähän aikaa nelimiehisenä, ja Jyrki pääsi toteuttamaan laulamisen ohella kitarasankarifantasioitaan. Sitten yhtenä toukokuun iltana vuonna 2001 kun oltiin menossa katsomaan Michael Monroen keikkaa, Jyrki pyysi mua bändiin. Olin itse asiassa joskus miettinytkin, että Martians olisi just semmoinen bändi missä olisi kiva soittaa, joten ei tarvinnut yhtään miettiä.
Sitten me treenattiin uusia biisejä, vetäistiin silloin tällöin keikka jossain hyväksi havaitussa tilaisuudessa, demotettiin niitä uusia biisejä ja etsittiin demojen julkaisija. Tämä kaikki vei helvetisti aikaa. Kun Plastic Passion suostui yhteistyöhön, mentiin Huitsin Nevada -studioon ja purkitettiin kipaleista parhaat. Niistä kasattiin Solid Rock Planet.
Olivatko pillit missään vaiheessa lähellä lentää kokonaan pussiin?
Ari: - Enpä usko, että ihan kokonaan. Edellislevyn biisi Whistles in the Bag’kään ei vissiin kerro bändiasioista. Mutta tuskinpa sitä vuoden lomaa olisi toisaalta pidetty, elleivät illuusiot olisi vähän päässeet rapistumaan. Mars Bars oli näin ulkopuolisen korvin kuultuna aivan törkeän hyvä levy, joka ei saanut läheskään niin paljon huomiota kuin olisi ansainnut. Se tietysti saattaa turhauttaa. Mutta mä vähän luulen, että yksi bändin pitkän iän salaisuuksista on juuri se, että hommia tehdään vain silloin kun niistä jaksaa innostua. Huolimatta siitä, onko se järkevää tai kannattavaa.
Orkesterinne alkaa lähennellä jo rock-orkesterien hyvää keski-ikää. Kuinka paljon miehistö ja meininki on muuttunut vuosien varrella?
Ari: - Miehistö ei ole juurikaan vaihtunut. Perustajajäseniä olivat laulaja Jyrki, basisti Pasi, rumpali Jarkko ja nyttemmin entinen kitaristi Seppo. Toinen kitaristi Tuomas tuli mukaan noin vuosi bändin perustamisen jälkeen. Eli oikeastaan ainoa vaihdos oli se, kun Seppo lähti ja minä tulin tilalle vuonna 2001. Miehistö ei myöskään ole muuttunut, siinä mielessä että bändissä on tosi hyvä henki, tai ainakin parempi kemia kuin mun kokemukseni perusteella bändeissä yleensä. Meininki on muuttunut varmaan vähän samaan tyyliin kuin ihmisetkin vuosien myötä, määrätietoisemmaksi. Ei tarvitse hötkyillä kun tietää mitä tekee.
Jos tarkoitat meiningillä musiikkia, niin musiikki on pysynyt pohjimmiltaan samanlaisena, vaikka jokaiselle levylle onkin haettu jotain uutta, ikään kuin irtiottoa edelliseen. Esimerkiksi Mars Bars (´99) oli tekstien puolesta synkeähkö ja soundien puolesta paljon huolitellumpi levy kuin Martian Arts -debyytti (´97), kun taas tää uusi Solid Rock Planet on semmoista rosoista ja hyväntuulista pohjienottorockia. Jyrki tekstittikin sen paikoitellen ihan vasiten semmoiseen rock’n’roll esperanto -tyyliin. Varsinaista tarinaa ei taida löytyä kuin Genuine Plastic -biisistä, hyvänkuuloisia fraaseja sitäkin enemmän.
Parin vuoden takainen Suen kokoelmalevy tarjoili kuultavaksi tuoreen levynne avausraidan Atoll. Kuinka paljon materiaalista muuten on useampien vuosien kypsytyksen tulosta?
Ari: - Periaatteessa kaikki. Esimerkiksi Good Things, Where the Sun Will Always Shine ja It’s All Yeah! ovat Jyrkin ja Sepon yhdessä tekemiä biisejä, eli niillä on ikää vähintään kolme ja puoli vuotta. Singlebiisi Stompalong Cassidy (Yeah Yeah Yeah) taitaa olla tuoreimmasta päästä. Suurin osa biiseistä on peräisin tämän nykyisen kokoonpanon eli viimeksi kuluneen kolmen vuoden ajalta. Siinäkin ehti kyllä kypsytellä. On tehty lukuisia demoja ja muutettu sovituksia ja vaihdettu riffejä ja säädetty muutenkin riittävästi. Atollkin äänitettiin uudestaan albumia varten.
Minulle HMM on jotenkin aina pysynyt pinnan alla tahkoavana, toki hyvänä mutta jostain syystä valokeilaa karttavana orkesterina. Osasyynsä varmasti on myös pitkällä kesälomalla, mutta oletko itse sitä mieltä, että HMM ei ole aina saanut siinä määrin julkisuutta, kuin olisi ehkä sietänyt saada?
Ari: - Juu, olet ihan oikeassa. Kyllähän tuota Solid Rock Planetiakin on tilattu jenkeistä ja Japanista ja vaikka mistä saakka, mutta pienimuotoistahan se on. Varmasti monet pitäisivät meidän musasta, jos vain kuulisivat sitä ja älyäisivät mitä ovat menettäneet. Valokeilan karttelemisesta ei tietenkään ole kysymys, mutta kun sitä keilaa ei vain oikein tahdo saada kiinni. Tunnettavuuteen vaikuttaa tietenkin moni asia, kuten promoresurssit, oma ahkeruus ja huono onni. Mutta ei tuntemattomuus ole mikään tekosyy mihinkään. Kuten kaverini Pentti Dassum kerran lausahti: ”Tärkeintä on se, että tekee – ei se, että joku sen huomaa.”
HMM riekkuu kolmella kitaralla, tuoreimmalta äänitteeltä löytyy niin voimapoppia, punk-vaikutteita, tiukkaa rokittelua kuin hivenen hippipsykedeliaakin... Millaisia koti- ja ulkomaisia esikuvia bändinne
kumartaa?
Ari: - Me soitetaan tarttuvaa rockia, jossa on vielä tarttuvammat kertosäkeet, monta tonnia kitaroita, makeita taustalauluja ja paljon tamburiinia. Mutta yksilöinä me ollaan sellaisia musiikkiaddikteja, että taitaa tulla väärinkäsityksiä, jos tässä aletaan soittajien esikuvia listaamaan. Solid Rock Planetistakin piti alun perin tulla 70-lukulainen glam rock -levy, ja sitten joillain biiseillä oli sellaisia työnimiä kuin ”Garage”, ”Punk” ja ”Glam” ja ”Disco”. Niistä tehtiin tarkoituksella tietyn tyylisiä ihan sen mukaan, millainen musa milloinkin innosti. Mutta jos haluat pari nimeä, jotka eivät mielestäni kauhean kaukana Hundred Million Martiansista ole, niin The Undertones ja Wildhearts.
En ole HMM:iin hetkeen keikoilla törmännyt, johtuen ehkä keikkojen harvuudesta. Onko suunnitelmissa tuoda bändiä kiertueelle?
Ari: - Syksyllä jatketaan keikkailua Solid Rock Planetin tiimoilta, mutta erillisiä kiertuejulisteita ei ole vielä tarvinnut painattaa. Meille sopii hyvin tämä nykyinen meininki, jossa pyritään soittamaan hyviä keikkoja hyvissä paikoissa hyvässä seurassa oikeaan aikaan. HMM on kuitenkin ollut jo kauan kasassa, ja keikkoja on takana sen verran että niiden tympeäkin puoli on nähty. Mutta ei meillä todellakaan ole mitään kiertueita vastaan. Milloin, missä, kenen kanssa ja entäpä raideri?
Millaista vastaanottoa HMM:n ”comeback” on herättänyt niin mediassa kuin faneissa?
Ari: - Sitähän sitä itsekin mietti kun levy julkaistiin, että kiinnostaako se kiviäkään. Vastaanotto on kyllä yllättänyt positiivisesti. Siis eihän tässä vieläkään myyntiluvuilla pääse brassailemaan, mutta yllättävän monet tuntuvat olevan iloisia tästä ”comebackistä” – meillehän se ei sitä ole, koska me ollaan touhuttu treeniksellä ja studiossa suht säännöllisesti viimeiset kolme vuotta. Mediakin on ottanut Solid Rock Planetin hyvin vastaan; haastatteluja tehdään ja levyarviot ovat olleet ilahduttavia. Useimmat kriitikot ovat jopa halunneet ymmärtää, millainen levy me haluttiin tehdä.
Minne asti aiotte lähteä yhtyeen kanssa, jos yhtäkkiä tilausta onkin joka puolelle? Eli onko yhtyeenne niin rakas harrastus, että se saa viedä mukanaan kokonaan, jos tuulet siihen suuntaan alkavat puhaltaa? Vai jääkö
bändi ainaisesti muun elämän vastapainona harrastettavaksi hauskanpidoksi, vaikka mitä olisi tarjolla?
Ari: - En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta olen minä niin lapsellinen romantikko, ettei siihen kaksista puhuria tarvittaisi, kun meikäläistä jo vietäisiin. Enkä ole ainoa tässä bändissä. Bändi on aivan varmasti rakas kaikille sen jäsenille, mutta nämä jutut riippuvat aina elämäntilanteesta. Toisaalta ne ovat myös järjestelykysymyksiä. Eli puhaltakoon tuulet vaan, kyllä me mukaan lähdetään, jos tarjoilu on hyvä. Sitähän nukkuisi yönsäkin huonosti, jos kieltäytyisi hyvästä tilaisuudesta.
Vielä vuonna 1998 julkaistulla I Wanna Be Your Boyfriend -eepeellä HMM soitti myös covereita. Kuullaanko yhtyeen keikoilla myös lainamateriaalia?
Ari: - Yhteen aikaan oli niinkin tiukka linja, että soitettiin pelkästään levyttämättömiä uusia biisejä. Kun joku yleisöstä toivoi ikivanhaa No Noah This Time –biisiä, Jyrki uhkasi tehdä uuden biisin nimeltä ”No ’No Noah This Time’ This Time. Muutamalle viime keikalle on lohkaistu jotain Mars Barsilta ja Martian Artsiltakin. Lainabiisejä ei ole soitettu keikoilla aikoihin. Treeneissä on tullut kyllä koveroitua vaikka mitä Black Sabbathista Hank Williamsiin ja The Undertonesista Neil Youngiin ja rockabillyyn. Ja juuri saamani tiedon mukaan me aletaan soittaa Badfingerin No Matter Whatia, ilmeisesti myös keikoilla.
Eikö marsilaisia ole tullut vuosien varrella yhtään lisää? Vai pidetäänkö lukumäärä syntyvyyden säännöstelyllä aina samassa sadassa miljoonassa?
Ari: - Siis tää sata miljoonaa käsittää ainoastaan ne marsilaiset, jotka ovat soluttautuneet teidän Maan asukkien joukkoon. Marsissa meitä on miljardeja. Sata miljoonaa kuitenkin riittää tälle kiinteälle kiviplaneetalle. Määrä yritetään pitää vakiona, ettei me paljastuta. Joskus käy niin, että joku lörpöttelevä marsilainen laitetaan ”muuttamaan Helsinkiin”, jolloin tilalle lennätetään uusi. Me istutaan Mars-baareissa syömässä Mars-patukoita ja pyritään passiivisella vastarinnalla siihen, että lopulta marsilaiset hallitsevat.
Ilkka Valpasvuo, kuvat HMM/Nina Lampela
