Hell On Heels: Unshine, Wave, Spiral

Synkk�n� vaikkakaan ei niin kovin myrskyisen� perjantai-iltana Stella Star Clubilla k�ynnistyi jokunen aika sitten perustetun Hell On Heels -kollektiivin ensimm�inen yhteiskeikka. Kollektiivin kaikki kolme yhtyett� esiintyiv�t per� j�lkeen naisvokalistiensa johdolla.

Ensimm�isen� kolmikosta kapusi lavalle Spiral, jonka englanninkielinen energisen r�isk�htelev� tummempi poprock olikin juuri sopivaa starttiainesta juhlalle. Vuosituhannen vaihteen tienoilla kasattu ryhm� on ollut samassa kokoonpanossa jo vuoden 2001 alusta l�htien, mik� n�kyikin eritt�in varmana ja lujan ammattitaitoisena esiintymisen�. Komea��ninen vokalisti Stiina t�ytti lavaa reippaalla liikkumisellaan, mutta eiv�t kitaristit Jeff Rude ja Hemik��n mitenk��n paikoillaan seisseet. Etenkin setin loppupuolella Jeff n�ytti innostuvan yh� vain enemm�n ja vierailut lavan toiselle puolelle kollegaa tapaamaan yleistyiv�t. Basisti Glove n�ytti sit� vastoin juurtuneen kiinni lattiaan, mutta kun soitto kulki niin mit�p� tuosta. Ja v�heneeh�n se yhteent�rm�ystenkin todenn�k�isyys lavalla kun sielt� l�ytyy yksi kiintopiste. Rumpali Driver Nielsen osoitti puolestaan hallitsevansa verbaalisenkin taituroinnin � etenkin yleis�n kanssa.

Spiralin kahden kitaran vallit iskiv�t lujaa, vaan eiv�t liian lujaa, ja heti alusta l�htien soundit olivat erinomaisessa balanssissa. Niin s�r�� kuin ehe�mp��kin soundia monipuolisesti k�yttelev� kepitt�j�pari pystyi loihtimaan ilmoille joitain oikein koukukkaita rakennelmia, joita vokalisti vuorostaan tuki tinkim�tt� koko arsenaalillaan. Ainoa vakavampi heikkous, joka alkoi pitkin keikkaa erottua yh� selvemmin, oli kappalemateriaalin paha ep�tasaisuus. Parhaimmillaan b�ndi jyr�si todella mallikkaasti, mutta parin biisin aikana tuli olo, ett� nyt voisi olla vaikka juuri sopiva hetki k�yd� t�ytt�m�ss� tuoppi...

Kaiken kaikkiaan Spiralin keikka oli kuitenkin positiivinen yll�tys, sill� en ollut b�ndi� koskaan aiemmin liven� n�hnyt. Jos Spiral saisi parhaimmat hetkens� tarttumaan studiossa nauhalle ei olisi kovinkaan vaikeaa ennustaa sille laajempaakin kaupallista menestyst�.

Puolen tunnin breikki ja seuraavaksi esiintymisvuoron sai Wave. Yhtye olikin minulle jo entuudestaan tuttu, kiitos aiemmin t�n� vuonna desibeliss� arvioidun demon See-through Hearsayn. En ollut n�hnyt t�t�k��n yhtyett� aiemmin liven�, mutta koskapa edell� mainittu omakustanne kuulosti lupaavalle odotin kiinnostuneena milt� b�ndi mahtaisi kuulostaa livetilanteessa.


Setti kiskaistiin k�yntiin nopeasti ilman sen kummempia alkuseisoskeluja ja sainkin kokea heti alkuun pienen yll�tyksen. Wave soundasi huomattavasti metallisemmalle ja runsaammalle kuin See-through Hearsayn kahdella raidalla, mik� sopi kyll� allekirjoittaneelle enemm�n kuin hyvin. Jos aiemmin b�ndi oli viel� suhteellisen helppo niputtaa siihen suureen ja ep�m��r�iseen joukkoon jonka yl�puolella lukee: �englanninkielist� hardrockia goottimausteilla�, niin nyt tuo jako meni kyll� osittain uusiksi. Jos lokerointia on suoritettava niin sanoisin ett� liven� kuultuna yhtyeen musiikki on l�hinn� melodista, raskaampaa goottirockia reilun metallisin maustein.

Mira Warlatscheffin herk�n oloinen mutta tarvittaessa hyvinkin vahva ja kantava laulu��ni p��si keikkatilanteessa selv�sti paremmin oikeuksiinsa, etenkin kovemmissa irroittelukohdissa. Samoin kitaristi Juha Palon komea kitarointi oli selv�sti el�v�mp��, rosoisempaa ja vahvempaa kuin demolla. Herran v�h�eleisest� lavaliikkumisesta, raaoista skittasoundeista sek� soittotyylist� nousi jopa hetkitt�in mieleen Type O Negativen Kenny Hickey. My�s basisti Marius Kokko ja rumpali Rami Kokko n�yttiv�t saavan instrumenteistaan sek� itse keikasta erityisen paljon irti. Toisin sanoen Wave toimi liven� joka ainoalla osa-alueella huomattavasti paremmin kuin levyll�.

Biisilista oli rakennettu sopivan vaihtelevaksi ja suorempia, nopeampia paloja rikastamaan oli sujautettu muutama rauhallisempi raita. Yhtyeen kotisivuiltakin ladattavissa oleva Needles In My Ears vakuutti �uusista tuttavuuksista� ehk� vahvimmin. Kuten arvata saattaa t�m�kin biisi kuulosti liven� viel� paljon paremmalta. Setin loppuun oli varattu jo pari kertaa aiemminkin mainitun demon kappaleet, siten ett� ensinn� kuultiin �b-puoli� Big Bangs And Blackholes. Hienon laulumelodian johdolla vaivattomasti tarttuva kipale kuulosti t�sm�lleen niin loistavalle kuin olin odottanutkin, eik� heti per��n soitettu �a-puoli� See-through Hearsay j��nyt puolta askelta enemp�� taakse. Viimeisen� biisin� tarjottiin coveri Nick Cave & Kylie Minogue duetosta Where The Wild Roses Grow, joka oli vedetty eritt�in piikikk��n ja jyr��v�n raskaan metallimankelin l�vitse. T�m�n biisin aikana etenkin rytmipuolen herrat p��stiv�t itsens� t�ysin irti, ja lopputulos oli � hmm, v�hint��nkin mielenkiintoinen.

Ennakkoon olin illan kolmikosta odottanut eniten Wavea, enk� joutunut pettym��n. B�ndin livesoundi on niin vahva, ett� mik�li hieman kovempi goottirock komealla naislaululla v�h��k��n uppoaa kehoitan katsastamaan yhtyeen livekunnon.

Kelloni viisarit n�yttiv�t puoleny�n hetken jo menneen kun lauteille nousi illan viimeinen yhtye Unshine. Debyyttipitk�soittonsa julkaisua vaille valmiiksi saanut yhtye oli kutistunut levynteon aikana kuusikosta viisikoksi, ja nyt b�ndiss� onkin kosketinsoittajan vakanssi avoinna. T�ll� kertaa koskettimet oli korvattu koneilla, ja ratkaisu toimikin kommelluksitta l�pi keikan.


Melodisempaan goottimetalliin kallellaan oleva b�ndi toi massiivisella lavasoundillaan mieleen niin Lacuna Coilin kuin vuosikymmenen takaisen Paradise Lostinkin, mutta vastoin kuin muilla illan b�ndeill� Unshinen musiikissa saattoi kuulla my�s pieni� h�iv�hdyksi� Norja-skenen suuntaan. Raskaista, hitaimmista instrumentaaliosuuksista nousi mieleen, ett� t�llaista voisi synty� jos Satyricon soittaisi Theatre Of Tragedykin A�gis levy�. Vahvoja ja selkeit� melodioita luovat kitarat saivat rakenteluunsa tukea niin koneosastolta kuin vokalistin puhtaasta laulusta.

Parin ensimm�isen biisin aikana vokalisti Susanna tuntui olevan hieman kipsiss�, sill� laulu kuulosti alkuun v�kin�iselt�, mutta mit� pitemm�lle keikka eteni sit� paremmalta alkoivat vokaalitkin kuulostaa. Muu b�ndi oli sit� vastoin heti alusta asti eritt�in rennolla tuulella, v�lill� ehk� jopa jo hieman liikaakin. Yleinen vapautuneisuus ei kuitenkaan vaikuttanut mill��n tavoin itse soittoon, joka toimikin todella j�m�k�sti. Harri ja Jari kiskoivat kitaroistaan irti reilun ronskeja riffej�, jotka pitiv�t huolen siit� ettei meininki sortunut kynttil�-tunnelmoinniksi. Biisej� ei vaivauduttu turhan paljon spiikeill� esittelem��n, mutta ainakin kolmantena soinut kipale (mik� sen nimi sitten ikin� olikaan) kuulosti erityisen hyv�lle. My�s setin loppupuolella tarjottiin parikin todella kovan luokan rytyytyst�, jotka nostivat odotuksia tulevalle pitk�soitolle huomattavasti.

Yhtyeen suureksi vahvuudeksi on ehdottomasti laskettava se, ettei sit� voi suoralta k�delt� verrata mihink��n muuhun b�ndiin. Konepuolikin kuului juuri sopivasti siten, ett� se rikastutti soundia mutta ei m��r�nnyt sit�. Kun viel� niin s�vellykset kuin sovituksetkin toimivat ei valittamisen aihetta juuri j��nyt.

Unshinen pistetty� homman pakettiin oli aika todeta, ett� illan saldo oli eritt�in hyv�. Kolme vahvaa yhtyett�, kolme tasokasta keikkaa ja kaikki kolme olivat viel� sopivasti erityyppisi�. En voi muuta kuin suositella kaikille tummemman/gootimman metallin yst�ville kollektiivin keikoilla k�ymist�.

Teksti ja kuvat: Mika Roth