Nevergreen, Graydance, Rinta

Stella Star Clubin torstai-illan runsass�r�isest� musiikkiavauksesta vastasi yhtye nimelt� Rinta, josta en onnistunut l�yt�m��n ennakkoon mit��n tietoa. Nelj�n nuorenmiehen muodostama punk-henkinen retkue ei antanut hieman puutteellisen soittotaidon ja hetkitt�in huomattavasti pahemmin ontuvan yhteissoiton haitata, vaan paiskasi tiskiin niin suomen- kuin englanninkielisi�kin kipaleita. Laulaja - tai paremminkin huutaja/kitaristi selviytyi tupladuunistaan muuten moitteetta, mutta englanninkielen artikulointiin kannattaisi kyll� satsata tulevaisuudessa aiempaa reilusti enemm�n.

Biiseist� suomenkieliset tuntuivat olevan aavistuksen Liverpooliksi laulettuja laadukkaampia, vaikkei tuo mik��n kiveen hakattu s��nt� ollutkaan. Ainakin kappaleesta Musta p�iv� l�ytyi jo sellaista pient� hittipotentiaaliakin. Keikka tarjosi lis�ksi sellaisen harvinaisuuden kuin yhtye-esittelyn, mielest�ni kyseess� on kohtelias ja etenkin informatiivinen tapa. Eih�n b�ndi voi, eik� saisikaan olettaa ett� kaikki yleis�st� automaattisesti tiet�v�t nimelt� kulloinkin lavalla heiluvat artistit.

Vaikka yleis�� ei torstai-illan iloksi ollut juuri paikalle siunaantunut, jaksoi Rinnan oma ��nek�s faniporukka pit�� edess� tunnelmaa yll�, eik� esiintyjienk��n asenteessa moittimisen varaa ollut. Viimeisen� siivuna tarjottiin Black Sabbath klassikko Paranoid siten, ett� vokalisti luovutti kitaransa basistille ja basisti ojensi bassonsa puolestaan lattialle. Eih�n t�m� r�k�inen versio mit��n bassoa kyll� kaivannutkaan. Hauska ja suht toimiva p��t�s mielenkiintoiselle keikalle.

Eritt�in lyhyen roudaustauon j�lkeen lavalle ilmestyi, aivan kuin tyhj�st�, seuraava b�ndi. Kuusihenkisen Graydancen musiikki olikin sitten jotain aivan muuta kuin illan aloittajan. Nyt saatiin nauttia hieman melankolisesta, melodisesta sek� paikoin sopivan rosoisesta soundista. T�m�nkaltaisen tummemman tunnelmarockin saralla onnistuneet ja tasapainoiset soundit nousevat todella t�rkeiksi, etenkin kun melodiota on kutomassa koskettimet ja kaksi kitaraa, ja kun samaan pakettiin pit�isi saada viel� sovitettua n�tisti niin vokaalit, basso kuin rummutkin. T�st� monen keikan kohtaloksi koituneesta testist� Graydance selvisi kuitenkin voittajana.

Setin alusta aina sen loppuun asti lavan edustalle muodostui muutaman metrin levyinen "ei-kenek��n-maa", jonne ei rohjennut tunkeutua kuin pari rohkeaa seikkailijaa hetkeksi heilumaan. B�ndi ei kuitenkaan t�st� turhautunut saati kipsaantunut onneksi lainkaan, ja etenkin vokalisti Jaakko Virta jaksoi heilua lavalla tyylill�, jota voisi sanalla sanoen kuvata persoonalliseksi. Virran vahva ja l�mmin laulu��ni sopi kappaleisiin, ja etenkin niiden rauhallisempiin osuuksiin, kuin nakutettu. Tarvittaessa palkeista l�ytyi kyll� sitten potkuakin yllin kyllin mik�li runsaampaa voimaa vaadittiin. Pari kertaa laulaja tuntui hukkaavan hetkeksi s�velen, muuten kaikki sujui parhain p�in. Kitaristit Jukka Veiksola sek� Niklas Gran� rikastivat hienosyisell� soitollaan ��nimaisemaa entisest��n. Etenkin hitaammissa ja seesteisemmiss� kappaleissa kitarointi nousikin koskettimien ohella todella t�rke��n asemaan, kun pienill� piirroilla ja ripauksilla luotiin niit� pieni� mutta t�rkeit� s�vyeroja.

Graydancen musiikissa ja erityisesti soundeissa on helposti l�ydett�viss� yhtym�kohtia niin tuoreempaan Anathemaan kuin Katatoniaankin, ja sen musiikki onkin varmasti parhaimmillaan n�in klubi-olosuhteissa nautittuna. B�ndin esiintyminen oli varmaa ja ammattitaitoista, vaikka t�st� j�ikin sellainen olo ett� parempaankin olisi pysytytty. Toisaalta yleis�n apaattisuus ei varmasti ainakaan innostanut kuusikkoa, joten olosuhteisiin n�hden keikka kulki ihan mukavasti.

Kuten ensimm�isenkin setin loputtua niin my�s nyt tauko oli miellytt�v�n lyhyt, eik� kauaa tarvinnut odotella kun illan viimeinen yhtye Nevergreen miehitti estradin. B�ndi on julkaissut lyhyen uransa aikana jo nelj� omakustannetta, mutta yht��n niist� ei ole p��tynyt k�siini. Niinp� en tiennyt kyseisest� orkesterista oikeastaan mit��n muuta kuin sen mit� olin nettisivuiltaan pikasesti k�ynyt lukaisemassa. Muutama sivuilta ladattu mp3 n�yte lupasi jotain Soundgarden / Pearl Jam henkist� v��nt�� metallisemmin soundein, joten odotin keikkaa hieman ep�m��r�isin tuntein.

Jos maailmassa onkin ihan riesaksi asti heikkoja j�lkigrungessa py�rivi� mit��nsanomattomuuksia Nevergreen ei tuohon ryhm��n kuulu, ei totta viek��n. Kuusikon metallisessa m�iskeess� yhdistyv�t edell� mainittujen b�ndien vaikutteet johonkin niin omaan, vahvaan ja vaikuttavaan, ettei voi muuta kuin ihmetell� miten ihmeess� n�in tasokas ryhm� on yh� demo-asteella.

Ensimm�isen� huomio kiinnittyi vokalisti Tomi Joutseneen, jonka raivokas ja pitelem�t�n ilmaisu etsii vertaistaan. Vaikka herra riehui lavalla kuin omalla etupihallaan ei h�n keikan aikana osoittanut kertaakaan huomioivansa yleis��, toisaalta yleis� oli j�lleen linnoittautunut �ei-kenenk��n-maan� toiselle puolelle � joten eip� lavan edustalla kyll� ollut mit��n mit� huomioidakaan. Solisitin lis�ksi my�s koko muu b�ndi oli intensiivisesti mukana menossa, ja erityisesti rumpali Erkki Virta n�ytti nauttivan r�iskeest� koko rahan edest�.

Keikan edetess� Nevergreen osoitti omaavansa my�s herkemm�n puolen ja etenkin Fearless Under The Falling Sky, joka on ladattavissa b�ndin kotisivuiltakin, kuulosti pakahduttavan upealle. Setti loppui niin kuin oli alkanutkin, eli aivan leikkaamalla. Nevergreen oli allekirjoittaneelle todella hieno ja positiivinen yll�tt�j�, jonka keikoilla k�ymist� voin t�m�n kokemuksen valossa suositella varauksetta kaikille melankolisen, rankemman metallin/alternative rockin yst�ville.

N�in oli illan b�ndikolmikko k�yty l�pi. K�teen j�i kolmen hyvin erilaisen yhtyeen kolme erilaista keikkaa. V�ke� ei siis aivan hirve�sti paikalla ollut, mik� johtui luultavasti siit� ett� samaan aikaan kyl�ll� oli my�s muuta musiikkitarjontaa. S��li, sill� hyv� yleis� on iso osa hyv�st� keikasta � mutta menih�n se n�inkin.

Teksti ja kuvat: Mika Roth