Rust, Rivendell
07.12.2004
On The Rocks/Helsinki
On The Rocksin tiistai-illan ohjelman muodosti kaksi sangen erityyppistä orkesteria, jotka kummatkin pitävät juuriaan rockin hedelmällisessä maaperässä, mutta kurkoittavat omilla tahoillaan reilusti eri suuntiin. Pääesiintyjä Rustin metallille kalskahtavaa ja karmit paukkuen eteenpäin puskevaa alternative-rockia lämmiteltiin Rivendellin progressiivisemmissa ja kiireettömämmissä tunnelmissa. Tämän kaltainen yhtälö kuulosti aluksi kieltämättä hieman oudolle – mutta samalla mielenkiintoiselle, joten ei muuta kuin paikan päälle katsastamaan yhdistelmän toimivuutta.
Lämmittelijän tehtävä ei ole useinkaan häävi, eikä tämän kyseisen keikan osuminen pitkän pyhäviikonlopun jälkeiseen tiistaihin varmasti ainakaan helpottanut Rivendellin urakkaa. Nettisivujensa mukaan uudemmasta ja vanhemmasta materiaalistaan debyyttipitkäsoittoa tällä hetkellä kasaava viisikko kävi kaikesta huolimatta rohkeasti taistoon.
Heti alusta asti bändin musiikista oli kuultavissa genren muutaman suuren vaikuttajan jälki. Kuten lähes jokainen uudempi progressiivista rockia soittava kokoonpano, niin myös Rivendell on paljosta velkaa Yesin suuntaan. Musiikki polveili vaivattomasti eteenpäin Mikko Jokisen miellyttävän lämpimän, puhtaan ja vahvan äänen toimiessa saattajana ja Petteri Hirvasen kitaran sekä Kristian Töyrän koskettimien iloisesti karkaillessa vähän väliä soolojen loputtomiin viitoihin. Herkemmissä ja hauraimmissa kohdissa lopputuloksesta tulikin usein mieleen tuo kyseinen progesuuruus parhaina päivinään. Rytmiryhmän jatkuva taiteilu sekä jatkuva pienten kikkojen ja temppujen keitokseen lisäily nostivat vuorostaan aatokset hetkittäin Dream Theaterin tai Fishin aikaisen Marillionin suuntaan, etenkin kun bändi löi rockimman vaihteen silmään. Basson varressa Mikko Mäkelä osoitti että bassossa voi perustellusti olla enemmänkin kuin neljä kieltä, miksipä ei parhaimmillaan jopa kahdeksan. Rumpujen takana Nikke Lindholm piti pakkaa hyvin kasassa vähäeleisellä mutta rikkaalla soitannallaan. Lisäksi rumpalin ja kosketinsoittajan antama taustalaulutuki osoittautui joissain biiseissä hyväksi lisäksi.
Jos soittopuolella kaikki oli jatkuvasti paremmin kuin hyvin samaa ei voi sanoa ihan jokaisesta biisistä. Ollessaan tilanteen herra bändi pystyi hypnotisoimaan yleisönsä taikurimestarin tavoin, mutta ainakin kahdessa kappaleessa rakenteet venytettiin selvästi kestonsa ylitse. Näinä harvoina hetkinä tuli sellainen olo, että ”eikö tämä voisi olla jo tässä ?” – liiallinen biisien venyttelyhän on yksi progen pahimmista helmasynneistä. Se toinen alan suuri kuolemansynti, eli lavalla välinpitämättömän/kyllästyneen näköisenä seisoskelu, loisti onneksi poissaolollaan. Koko yhtye jaksoi liikkua lauteilla jonkin verran ja parissa biisissä koko viisikko lauloi voimalla kertosäkeissä mukana, vaikka kaikilla ei ollut edes mikrofonia edessään.
Rivendell laittoi hyvissä ajoin alkaneen keikkansa pakettiin ilman sen kummempia lopetusseremonioita, minkä ansiosta myös Rust pääsi aloittamaan settinsä inhimillisen aikaisin. Loppukesästä ensimmäisen albuminsa julkaissut helsinkiläisviisikko on tullut jo muutaman kerran”melkein” nähtyä, mutta aina on viime tingassa ilmestynyt jokin este. Välillä on tuntunut jopa, että jotkin korkeammat voimat yrittävät estää minua näkemästä joukkiota livenä. No, nyt tuokin taika sitten viimein mureni, sillä tällä kertaa edes sään jumalten loihtima pääkallokeli ei pitänyt meikäläistä poissa pelipaikalta.
Pitkän mutta yksipuolisen alkunauhan jälkeen lavalle säntäsi aivan kuin varkain koko Rust ja illan mittaan yhä vain runsaslukuisemmaksi kasvaneen juhlakansan möyhennys raskashenkisillä, mutta tarttuvilla rock-paloilla saattoi alkaa. Kun Rivendellin soittaessa lavan edusta oli vielä autio väen keskittyessä nauttimaan musiikkinsa istualtaan, sai Rust puolestaan tuolit lähestulkoon autioiksi ja yleisön ottamaan käyttöön seisomapaikat.
Kaiketi koko uuden levynsä (parista biisistä en ole aivan varma) piiloraita Restlessia myöten jokusella lisäkipaleella soittanut bändi viihtyi lavalla silminnähden erinomaisesti, mikä näkyi ja kuului erittäin energisenä soittona. Kun biisit soivat studio-olosuhteita rankemmin kävivät ne pistävimmät vetäisyt nyt jo todella piikikkäiksi. Etenkin alussa kuullut Stay Away ja Pray, sekä Suburban Tribe tyyppisesti möyryävä Definite laittoivat esimerkillisen komeasti rockaten. Lisäksi rauhallisemmista viisuista niin Black EP:ltä kuin Softly pitkäsoitoltakin löytyvä Riverside osoittautui juuri niin vastustamattomasti eteneväksi kiskaisuksi kuin mitä olin uskaltanut toivoakin. Samoin myös pienoiseksi hitiksi vajaa vuosi sitten kasvanut singlebiisi Miss You taittui näin livenä monta astetta levytettyä versiota paremmin.
Varsinaisen setin viimeisenä vetäisynä tarjottuun Hate Me tykitykseen laulaja spiikkasi lavalle vokalisointituekseen Velcran Jessi Freyn, joka hoitikin tonttinsa miltei yhtä hyvin kuin Ville Tuomi studiossa purkitetussa näkemyksessä – ellei jopa paremminkin. Tämän kaikenkattavan loppurypistyksen jälkeen lava tyhjeni hetkiseksi, mutta vain hetkiseksi sillä yleisöstä irtosi oikein komea ”We want more!” huuto, jota herrat eivät malttaneet kovinkaan pitkään vastustaa. Encoreina tarjottiin vielä kaksi biisiä, joista jälkimmäinen oli – kuten olin kovasti etukäteen pelännytkin – Duran Duranin Ordinary World uikutus. Aaargh, kun tuota ei vain olisi tarvinnut kärsiä...
Rust heitti oikean malliesimerkin hyvästä keikasta, sillä vaikka väkeä ei tuvan täyttä löytynytkään ja iltakin oli ”vain” tiistai, pisti se itsensä likoon varauksetta. Vokalisti ei pitkälle mikkitelineeltään uskaltautunut, muttei jäänyt myöskään rautakankena seisokelemaan asentoon kun kappaleissa ei sattunut juuri olemaan lauluosuuksia. Kumpikin kitaristi heitti joitain stemmoja, jotka eivät tosin alkukeikasta kuuluneet juuri mihinkään. Jossain vaiheessa sen jälkeen kun basisti kävi kesken biisin (!) keskustelemassa äänimiehen kanssa ongelma alkoi korjautua. Kävikö basisti edes ääniongelmista mitään sanomassa, vai jutusteliko vain niitä näitä – sitä en tiedä. Lopputulos oli kuitenkin hyvä, ja sehän ainoastaan merkitsee.
Ilta esitteli kaksi hyvin erityyppistä bändiä, joiden keikat lukuisista erilaisuuksistaan huolimatta sopivat jollain oudolla tavalla yhteen. Sanonta ”rock on rajaton riemu” on varmasti monelle meistä tuttu, On The Rocksin tiistai-ilta todisti että kyseisessä sanonnassa on tuttuuden lisäksi myös paljon viisautta.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
