Hittegods, Deathlike Silence, Pentatonik, Captain Tojala

Keskiviikkoillan viihdykkeeksi oli Stella Star Clubilla tarjolla t�ll� kertaa oikein nelj� b�ndi�. Arki-illaksi n�in mittava esiintyj�lista tarkoitti v�ist�m�tt� sit�, ett� ensimm�isen keikan olisi k�ynnistytt�v� jo kovin varhaisessa vaiheessa. Niinp� tullessani kymmenelt� paikalle en ehtinyt juuri narikkaa taakseni j�tt��, kun salin puolelta kuuluivat jo ensimm�iset livekitara l�ht�iset ��net.

Ulko-oveen kiinnitetty b�ndilista tiesi kertoa, ett� ensimm�isen� esiintymisvuoron saisi Hittegods. T�m� oudohkosti nimetty orkesteri oli valmistelevaa tutkimusty�t� tehdess� osoittautunut pulmaksi, sill� en l�yt�nyt siit� ennakkoon mit��n tietoa. Ei keikkamainoksia, ei kotisivuja, ei mit��n.

Trio aloitti settins� soittaen puolityhj�lle salille. Laulaja/kitaristi ja taustalauluja silloin t�ll�in kajautteleva basisti eiv�t tuntuneet p��sev�n aluksi kitkattomaan yhteisty�h�n toistensa ja rumpalin kanssa. Liek� syyn� klubin selke�sti kylm� ilma (+17 astetta, tai alle), v�h�inen yleis�m��r�, tekniset murheet vai j�nnitt�minen � tai kaikkien n�iden sekoitus. Joka tapauksessa alku aukeni hieman kangerrellen.

Hittegods kiskoi englanninkielist� rockiaan hyvin kasarihenkiselt� pohjalta, tuoden mieleen tuon kultaisen vuosikymmenen aikaisen Neil Youngin, tosin kevyemmill� CCR-soundeilla varustettuna. Nopeammissa vet�isyiss� b�ndi rullasi ihan mukavasti, mutta hitaammat ja kevyemm�t viisut olivat paikoin aikamoista pakkopullaa. Sin�ns� ik�v��, ett� juuri kun b�ndi alkoi saamaan otetta hetkest�, olikin jo aika viimeisen biisin. Mukava avaus illalle silti kaikin puolin.

Seuraavana lavalle kapusi turkulainen Deathlike Silence, jonka esiintymist� olinkin jo odotellut. Oikeastaan yhtyeen keikka oli toinen todellinen syyni saapua paikalle (se toinen syy oli tietysti Pentatonik). Kun soitto sitten alkoi en voinut kuin h�mm�stell� kolmea kovaa tosiasiaa. Ensinn�kin b�ndi soundasi olosuhteisiin n�hden aivan uskomattoman hienolta, toisekseen laulajatar Mayan ��ni oli n�in liven� viel� entist�kin upeampi, ja kolmanneksi � yhtye sai soittaa koko settins� k�yt�nn�llisesti katsoen tyhj�lle salille. Autio sali on turhauttanut monet b�ndit pahemman kerran, joskus niinkin pahasti ettei tapahtumasta ole j��nyt lopulta hyv�� mielt� kellek��n. Deathlike Silence ei sen sijaan koko keikkansa aikana osoittanut pienimm�ll�k��n eleell� tai sanalla, ett� moinen sit� h�iritsi. T�st� pisteet yhtyeelle. Kyseess� oli sit�paitsi vasta kokoonpanon kolmas keikka, joten osa yleis�kadosta on laitettavissa tuntemattomuuden piikkiin, samoin kotikentt�edun puute on arki-iltaisin kova paikka.

Heti alkuun kuusikko l�i peliin kotisivuiltaankin l�ytyv�n Before The Dawnin, jonka tukevoitettu liveversio tarjosi mukavasti potkua persustalle. T�t� hoitoa jatkettiin sitten Deep Purple lainalla Perfect Strangers, joka sopikin yhtyeen melodisen ja tummemman englanninkielisen metallin virtaan mutkattomasti. Biisi� oltiin sovitettu sent��n riitt�v�sti uudelleen, mik� teki siit� sek� mielenkiintoisen, ett� yhtyeen itsens� n�k�isen. My�s sellainen outous kuin instrumentaali kuului ohjelmaan, ja t�m�n soittajien hetken ajaksi laulajatar poistui lauteilta. Biisin� instru ei maita vavahduttanut, mutta osoitti soittotaitoa l�ytyv�n riitt�miin. Yhtyeen soundista oli suoralta k�delt� l�ydett�viss� selkeit� viitteit� melodiseen 80-luvun metalliin, p��painon ollessa silti tukevasti t�ss� p�iv�ss�. Yhtye sopiikin varmasti saumattomasti Hell On Heels kollektiiviin, johon se on �skett�in liittynyt.

Saattaa olla silkkaa kuvitteluakin, mutta jotenkin tuntui silt� ett� yleinen ��nentaso hiipi hitaasti yl�sp�in pitkin keikkaa. Etenkin loppupuolella t�m� jatkuva kehitys jo selv�sti s�i joidenkin biisien tarttumapintoja. My�s basson ��ness� ilmeni pahaa feilua puolenv�lin paikkeilla, mik� onneksi korjaantui parin biisin aikana l�hes kokonaan.

Yksik��n meist� ei voi voittaa kelloa, joten nytkin lopun hetki tuli aivan liian nopeasti. Vahvasti alkanut setti sai arvoisensa p��t�ksen, kun yhtye soitti ensin upean Next To Your Graven. Biisin alakuloisen kaunis maailma puristi rintaa juuri sopivasti, vaan ei kuitenkaan niin paljoa etteik� keikan sulkenut 6ft Under The Ground rallaus olisi moista pystynyt korjaamaan.

Deathlike Silence selvisi kovista olosuhteista kunnialla, ja voitti vahvalla ja ammattitaitoisella esiintymisell��n ainakin allekirjoittaneen tukijoidensa joukkoon. Odotukset keikkaa kohden olivat ennakkoon korkealla, mutta b�ndi ylitti ne joka osa-alueella.

Seuraavan roudaustauon aikana lavan edustan kummallakin puolella olevien kaiutintornien p��lle asetettiin punaiset vilkkuvalot varoittamaan tulevasta Pentatonikin keikasta. Vastik��n haastattelemani b�ndi saapui Stellaan soitettuaan edellisen� iltana Factoryssa. N�ht�v�sti pitk� ja mahdollisesti raskas matka Hakaniemest� Vallilaan ei ollut kuitenkaan uuvuttanut ryhm�� liiaksi, vaan kelvottomien kuriinpalautus saattoi alkaa heti kun kahteen laulumikkiin kolmesta onnistuttiin saamaan ��nt�. T�h�n sitten kuluikin aikaa joitain minuutteja...

Kun edellisen aktin aikana soundit olivat tahtoneet karata loppukeikasta, alkoi puuron keitto t�ll� kertaa jo ensitahdeista. Tulenavauksena ammutut Vaistolla el�imen ja Mustaksi muutan meniv�t viel� jotenkuten, mutta sen j�lkeen volakka oli yksinkertaisesti liian tuhti biisien kannalta. Eih�n se niin paljon haittaa jos siivut ovat ennest��n tuttuja, mutta nytkin setiss� vilahteli aivan uusia ralleja, jotka eiv�t varmaankaan p��sseet esittelem��n kaikkia parhaita puoliaan. Uusista kipaleista ainakin kaksi osoitti heti ensikuulemalla selv�� tarttuvuutta, mutta kun biisien nimi� ei spiikkauksissa juurikaan kuultu, selvinnev�t ne vasta tulevalla pitk�soitolla.

Edes soundilliset murheet eiv�t voineet kuitenkaan salata yhtyeen selv�� kehityst�. Verrattuna edelliseen kertaan kun n�in Pentatonikin liven�, moni asia on muuttunut. Mukaan tullut uusi basisti MK on tuonut yht�l��n selv�sti lis�� inhimillisyytt�, vaikka koneita rytmi- ja bassopuolelta viel� reilusti l�ytyykin. Mik� t�rkeint�, t�m�n lis�ksi itse b�ndin esiintyminen on kehittynyt, ja herrat tuntuivatkin viihtyv�n lauteilla t�ll� kertaa aivan kuin olisivat saapastelleet omassa olohuoneessa. T�m� vapautuneisuus ei kuitenkaan miss��n vaiheessa k��ntynyt b�ndi� itse��n vastaan (t�t�kin on joskus n�hty), vaan se tarjosi tiukan nivaskan rehellisi� perusly�ntej�, joista jokainen oli tietysti varustettu viel� muutamalla koukulla. Showpuolella tarjottiin hieman blacklight ekstraa, kun p��asiassa viisikon kasvoihin maalatut kuviot paljastettiin muutaman biisin j�lkeen sopivalla valaistuksella.

Setti p��ttyi hyvin Pentatonikmaisesti. Ensin yleis�n tajuntaan taottiin riffihirvi� Enkeleit�, jonka per��n ly�tiin viel� b�ndin �videohitti� Kelvoton. Biisin p��tytty� kitaristi JP k�ski yleis�� h�ipym��n, sill� �ei me en�� mit��n soiteta�. Normaalistihan t�llainen kommunikointi tarkoittaa sit�, ett� yhtye vitsailee juhlakansan kustannuksella ja soittaa hetken p��st� kiltisti encoren. Mutta t�m�p� yhtye ei olekaan mik��n normaali, ja n�in sanoessaan herrat todella tarkoittivat sit�. Eli ei enemp�� herkkua � t�ll� er��.

Ja ilta olikin sitten siin� � tai sitten ei. Listalta kun l�ytyi viel� yksi nimi, Captain Tojala. Kuten illan ensimm�inen, niin my�s t�m�kin b�ndi oli ennakkoon suuri mysteri. Nelimiehinen orkesteri t�r�ytti keikkansa k�yntiin niin nopeasti, ett� sit� tuli ihan kiire moista todistamaan. B�ndin musiikkia on vaikea luonnehtia tyhjent�v�sti, mutta sanotaan nyt vaikka, ett� nelikon runttauksessa Kingston Wall tyyppinen intialaisuus vedettin Sex Pistols henkisell� puristuksella l�pi metallimankelin. Niille teist� jotka ovat sit� mielt�, ettei moinen ole edes mahdollista suosittelen b�ndin keikalla k�ymist�. Saattaa henkil�kohtainen universumi laajentua, ja viel�p� melkoisesti.

Vaikka yleis� oli suurimmaksi osaksi kaikonnut Pentatonikin ly�ty� pillit nahkapusseihin, piti Captain Tojalan v�h�inen kannattajajoukko yll� aivan uskomatonta metakkaa. K�vip� m�ykk� v�lill� jopa niin kovaksi, ett� itse musiikkikin alkoi jo j��d� alle, ja t�m�kin b�ndi soitti siis aika lujaa. Kappalemateriaali ja taso vaihtelivat kuin R�ikk�sen kisamenestys, mutta jos pelk�st� fiiliksest� ja yrityksest� annettaisiin pinnoja olisi Tojalan nelikko vahvoilla.

Nousujen ja laskujen j�lkeen t�m� oli mielenkiintoinen ja v�hint��nkin v�rik�s lopetus illalle. Captain Tojala heitti venahtaneen settins� p��lle viel� encoret, ja niiden per��n viel� bonus- �Viel�ks me soitetaa? Joo!� -numerot, joiden loputtua katsoin illan olevan siin�. No, rappusia yl�s kavutessani alhaalta kajahti j�lleen soitto p��lle, mutta en en�� siin� vaiheessa k��ntynyt takaisin, vaan jatkoin ulos ovesta Helsingin hyiseen y�h�n. Mahtoivatkohan soittaa siell� sitten ihan aamuun asti?

Teksti ja kuvat: Mika Roth