Underwater Sleeping Society, ultrasport, The Scaramangas
11.05.2005
Klubi/Tampere
Kevään viimeisen Poppikerhon tarjonta oli jälleen aika rokkaavilla linjoilla. Popeinta meininkiä piti ulkomailla jo julkaistulle Nothing Can Go Wrong -levylleen kovasti kotimaankin julkaisua havitteleva (missä lie vika?) ultrasport. Ja kun nelikko on viime näkemästä kulkenut monta astetta kohti rokkaavampaa ilmaisua, voi sanoa illan olleen kokonaisuudessaan menevän. Ei taas tullut laskettua kuinka monta kertaa Juho ja Sami instrumenttia ja paikkaa lavalla vaihtoivat, mutta herrojen kitaroinnin, laulun ja koskettimien johdolla ultrasport rokitteli jopa niin menevästi, että tuollainen rokkimarssiminen tarttui lantioon. Silti vielä melko isosta soundistaan huolimatta bändi ei missään vaiheessa menettänyt sympaattista pop-otettaan, eli homma ei kääntynyt räkä poskessa – kohkaamiseksi. Voisikin sanoa ultrasportin olevan nykymeiningillään kaikkien tyttöjen lempibändi. Se on herkkä, se on symppis, se hymyilee – mutta samalla se groovaa ja saa tanssimaan. Oikein hyvä!
Yleisöä ei ollut mitenkään ennätyspaljon, liekö johtunut paikallisen bändin puuttumisesta. Silti puolitoista sataa poppailijaa saivat nauttia hyvistä esityksistä, vaikka ihme kyllä hienosta soitostaan huolimatta illan vika bändi kärsi hivenen yleisökadosta. Mutta eipä mennä asioiden edelle. Helsinkiläinen The Scaramangas puuhailee myös debyyttialbuminsa parissa ja ensimmäinen singlemaistiainen on jo tarjoiltu. Aika poppia pohjavirettä viisikon soitossa on, vaikka aika rokilla otteella bändi paahtoikin. Kim Liljeströmin piilottaminen koskettimiensa kanssa salin takareunaan hämäsi meikäläisen, kun ei se soitto edes kovin vahvaa roolia ottanut, niinpä tajusin vasta puolivälissä keikkaa että hei tässähän on tosiaan viideskin mies mukana. Musiikki oli melkein häiritsevän monipuolista; menevän rokituksen ohella tuollaiset kohtalon tango –tyyppiset fiilistelyt ja kantrimausteet toki rikkovat kaavaa, mutta se punainen lanka oli miltei välillä katoamassa. Ei silti, semi-psykedeelinen fiilistely sai meikäläisen vertaamaan bändiä brittiyhtye The Coraliin, ja se on aikast kova porukka se. Sinkkubiisi Eight And A half kulkee kyllä sen verran lähellä yhtä Marylandin viimevuotisen levyn raitaa, että... mutta ei se toisaalta haittaa, koska biisi kerran toimii. Mielenkiinnolla jään odottelemaan, jotta millainenkahan yhtye levymuodossa mahtaa olla? Optimistista melankoliaa yhdistettynä hampputangoon...
Olen nähnyt Underwater Sleeping Societyn ensi kertaa jo hamassa muinaisuudessa, luonnollisesti kun samoilta kulmilta tullaan. Tosiasiallisen fanituksen voi kuitenkin katsoa alkaneen vasta mainion Future On A Plate -debyytin julkaisusta. Kokeilevaa, lämpimän psykedeelis-progeilevaa poprokkia melko täyteläisellä soundilla kuulaine kosketinjuoksuineen ja monipuolisine kitarointeineen soittava viisikko on yksi niitä ehdottoman omankuuloisia kotimaisia nuoria bändejä, joka voisi olla yhtä hyvin kotoisin vaikka Lontoosta. Okko Niemisen hetkittäin Thom Yorkemainen laulutulkinta paljastaa todellista erinomaisuuttaan etenkin livenä, vaikka levylläkin toimii erittäin hyvin. Laulu vei tälläkin keikalla sen verran hyvin mukanaan, ettei encorena soitettu instrumentaali Snowstorm enää oikein sytyttänyt.
En tiedä onko vika minussa, bändissä, yleisössä vai aamuherätyksissä, mutta jotenkin yleisö tuntui kaikkoavan ympäriltä keikan aikana, vaikka yhtyeen hittikavalkadissa Madridista Muteantin kautta Lostiin ei paljon motkotettavaa ollut. Varsinaisen setin vikana soitetussa biisissä häiritsi hivenen soiton täyteenahdettu ruumis, jotenkin hiukan lisää hengitystilaa olisi kaivannut. Toki jälleen keikkaa koristanut bonuspuhaltaja oli tärkeä lenkki, mutta jos jotain välillä jättäisi poiskin?
Kaiken kaikkiaan keikka oli jälleen mainio ja ihmetellä täytyy, ettei yhtyettä ole juuri buukattu kesäfestivaaleille. Omalla alallaan kuitenkin ehdotonta kotimaista parhautta, sanon minä.
Siinäpä siis kevään viimeinen Poppikerho. Kesällä kerhoa tuuraa diskomainen tanssikerho, syksyllä sitten taas elävää musiikkia. Ensi vuoden perusteella kerhoiltamille voi surutta antaa hyvän ja kiitettävän välillä vaihtelevat paperit. Tästä on hyvä jatkaa.
Ilkka Valpasvuo
