Diaz Jr., T55, Witheria
13.05.2005
Stella Star Club/Helsinki
Perjantai 13. päivä on tunnettu huonosta onnesta, jonka pelko saa taikauskoisemmat pysymään visusti kotosalla koko päivän. Diaz Jr, T55 ja Witheria eivät kuitenkaan tarvinneet jäniksenkäpäliä noustessaan Stella Star Clubin lauteille, ja koko ilta sujuikin ilman sen kummempia outoja onnettomuuksia tai selittämättömiä ilmiöitä.
Illan avannut Helsinkiläinen Diaz Jr. sai esiintyä suhteellisen vähäiselle yleisölle, eli ensimmäisen bändin kirous piti jälleen pintansa. Stella Star Club ei ole viime aikoina päässyt juuri hohtamaan teknisellä puolellaan, erityisesti ääniongelmien noustessa joillain keikoilla suorastaan piinaaviksi. Niinpä yllätys oli ensinnäkin melkoinen ja toisekseen positiivinen, kun Diaz Jr:n soundit osoittautuivat heti alusta asti laadukkaiksi. Enkä tarkoita nyt mitään perushyvää tasoa, vaan homma toimi tällä kertaa niin osissa kuin kokonaisuutenakin moitteetta. Kitara vinkui ja viilteli terävästi, rummuissa oli sopivasti iskua ja napakkuutta, basso möyri täyteläisesti, jopa laulukin tuli ulos todella selkeästi.
Viime vuoden lopulla arvioimaltani Gradient demosinkulta mukaan oli kelpuutettu ainakin kaksi biisiä, joista Needles In My Back potki livenä todella messevästi. Nopeampi ja rockmetallisempi kuritus tuntuikin taittuvan nelikolta kaikkein parhaiten. Ainoa mitä paketista jäi kaipaamaan olikin toinen kitaristi, joka toisi nyansseja hiljaisempiin ja tukevuutta raskaampiin kohtiin. Välispiikkien taitolajissa illan parhaat pisteet irtosivat basisti Arttu Lindholmille, jolla riitti hauskaa läppää pitkin settiä. Vokalisti Kaj Stjerna ei juuri kommentteja heitellyt, mutta kun lauluääni on noinkin iskevä ei sitä kai tarvitsekaan enempiä jaaritella. Myös kitaristi Simo Muhonen jaksoi pitää yllä showta, vaikka kansaa ei paikalla paljoa ollutkaan. Keikasta jäi kokonaisuutena hyvä maku suuhun, sillä bändi kuulosti näin livenä monta kertaa paremmalta kuin levyllä.
Seuraavaksi vuoron sai niinikään Helsingistä kotoisin oleva nelikko nimeltään T55, jonka musiikkia on osuvinta luonnehtia raskaaksi metallihenkiseksi rockiksi. Yleisöä ei vieläkään kertynyt lavan edustalle kovinkaan runsaasti, mutta vastavuoroisesti muutama juhlija uskaltautui ottamaan sangen vapaita tanssiaskeleita.
Alkuvuodesta kolmen biisin promosinglen julkaissut yhtye rakentaa musiikkinsa siten, että pääosassa ovat raskas riffittely ja suomenkieliset sanoitukset. Nyt tuo riffittelypuoli toimi kuin telaketju, mutta laulu jäi selvästi jyräyksen alle. Tämä oli mielestäni selvä tappio, sillä nyt vokalisti Rike Sakon tarinointia ei pystynyt seuraamaan kuin sieltä täältä. Herra onnistui tuomaan ilmaisuunsa lisää ulottuvuuksia ja alleviivauksia onnistuneella ilmeiden sekä eleiden käytöllä. Mielleyhtymät nuoreen A.W. Yrjänään ja Kauko Röyhkään olivatkin noilta osin väistämättömiä.
Se mikä menetettiin sanoituksissa saatiin siis takaisin tuhdimmassa jyrässä. Kaikkien osapuolten onneksi ulosanti pysyi kaikesta tukevuudestaan ja raskaudestaan huolimatta kaikin puolin selkeänä ja kirkkaana. Orkesteri soitti myös juuri sopivalla äänenpaineella, ja vaikka metakka olikin hetkittäin kova minkäänlaista äänen puuroutumista ei esiintynyt. Kitaristi T1000:n soolot iskivät Sukhoi-parven tarkkuudella, vaikka herra soitti kuusikielistään coolisti aurinkolasit päässä. Basisti Maton ja rumpali Lankun matalataajuuskeskitykset möyhensivät maisemaa vuorostaan Katjusha-rakettien tavoin, ja yhteissoitossa ryhmä osoitti tiukan ammattitaitonsa. Myös rumpali katsoi kitaristin tavoin Stellan parrasvalojen vaativan aurinkolasien käyttöä.
T55:n kannalta lupaavaa on se, että uuden promosinglen nimikappale Tähdenlento ja ”b-puoli” biisi Mennyttä miestä edustivat kiistatta setin terävintä kärkeä. Olisin myös mieluusti kuullut kyseisen sinkuran bonus-raitanakin tarjotun Kauko Röyhkä lainan Paha maa, mutta tällä erää toive jäi toteutumatta.
Espoolaisen death-thrash orkesteri Witherian soittajat ilmestyivät pian lyhyen roudaustaon jälkeen estradille, mutta tämän jälkeen saatiinkin sitten odotella vielä hyvä tovi ennen kuin ryske varsinaisesti käynnistyi. Vokalisti Tuberculosis kävi pitkiä neuvotteluja äänimiehen kanssa, ja tällä välin kitaristi Kusmar viihdytti eturivin peikkoja kiskaisemalla kitarastaan lyhyitä lurituksia tunnetuista ja ei-niin-tunnetuista biiseistä. Viimein kaikki tuntui olevan kohdallaan ja illan metallisin turpasauna saattoi alkaa.
En tiedä mitä vokalistin ja äänimiehen välinen keskustelu käsitteli, mutta lopputuloksesta päätellen se kannatti käydä. Thrashin puolella saa todistaa välillä ties minkälaisten kiljukaulojen ininöitä, mutta Witherialla näitä ongelmia ei ollut. Vokalistin palkeista irtosi ääntä niin korkealta kuin matalalta, ja eri tekniikoissakin löytyi. Tarjolla oli suoraa huutoa, örinää, karjumista, joitain harvinaisempia puhtaita osuuksia, sekä kaikkea näiden väliltä ja näitä yhdistellen. Kyytipojaksi tarjottiin vielä kunnon tukan heilutusta, sekä lavaliikehdintää mikä nosti tulosta vain entisestään.
Kahden kitaran voimalla suoritettu tekninen ja runsas riffittely sai tukea viisikielisestä bassosta, sekä niinikään kikkailuun taipuvaisesta rumputulesta. Basso oltiin tuotu aika pintaan, mutta ratkaisu toimi vaikka pientä totuttelua vaatikin. Biisien rakenteista löytyi jatkuvasti pientä yksityiskohtaa ja koukkua, monia yllättäviä temmonvaihteluita, sekä runsain mitoin sovituksellisia persoonallisia ratkaisuja. Tällaisessa taituroinnissa ja yksityiskohtien paljoudessa piilee aina vaara liiallisuuksiin menemisestä, eli siitä että soitto kääntyy suorittamiseksi ja kokonaisuus hajoaa sirpaleiseksi. Tämän sudenkuopan Witheria onnistui kuitenkin karttamaan tyylikkäästi, vaikka pari kertaa partaalla jo kävikin. Asiaa auttoi varmasti myös reilu lavaliikehdintä ja tukan heilutus, mikä piti studiossa helposti saavutettavan kliinisyyden kaukana horisontin tuolla puolen.
Omien laadukkaiden biisien lisäksi settiä oltiin ryyditetty muutamalla metalli-klassikolla. Sodom ei ole koskaan kuulunut suurimpiin suosikkeihini, vaikka ihan kelpo orkesteri onkin, mutta vanhempi Testament – se onkin jo ihan toinen juttu. Espoolaisbändi uskaltautui coveroimaan tätä San Franciscon Bay Arean yhtä suurta. Lainaksi oltiin valittu kyseisen yhtyeen The Legacy debyyttilevyn ensimmäinen biisi Over The Wall, joka on todellinen thrash-klassikko. Hyvinhän tuo taipui, vaikka alkuperäinen on aina alkuperäinen... Encoreksi oltiin säästetty hihaan erittäin thrashitetty versio Judas Priestin Breaking The Law kipaleesta, mikä upposi yleisöön tietysti täydellä voimalla.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
