Tuska Open Air Metal Festival – perjantai
15.07.2005
Kaisaniemi/Helsinki
Vuoden 2005 Tuska Open Air Metal Festivalin avauksesta vastasi tänä vuonna Teräsbetoni, joka suoritti tämän kunniakkaan seremonian päälavalta käsin. Lämpömittarin elohopean kivutessa lähelle hellelukemia, ja auringon porottaessa harvojen pilvien välistä taivaalta, nämä paidattomat soturit eivät joutuneet ainakaan palelemaan. Varhaisesta soittoajankohdasta huolimatta kansaa oli saapunut paikalle jo hyvä määrä kuulemaan metallitotuuden julistusta, ja väkimäärä sen kuin vain kasvoi setin edistyessä. Tästä saattoikin päätellä, että yhtyeen fanipohja on tätä nykyä teräsvahvisteista betonia tanakampi.
Setti rakentui tuttujen numeroiden ympärille. Orjatar ja pienellä olutpuheella esitelty Malja nostakaa tuntuivat äänestä päätellen kelpaavan oikein hyvin paikalla olijoille. Suurimmat metelit kansasta kirvoitti kuitenkin jo todelliseksi hitiksi kasvanut Taivas lyö tulta, joka spiikattiin sisään osuvasti Paranoidina. Laulaja/basisti Jarkko Ahola pääsi jälleen esittämään laulajantaitojaan, ja hyvänä show-bändinä Teräsbetoni osasi irroittaa laulua myös yleisöstään. Tämä kuppi teetä ei maistu ehkä jokaiselle, mutta asialle vihkiytyneet saivat jälleen reilusti vastinetta rahoilleen.
Metallitotuuden julistuksen jälkeen teltassa nousi lauteille ranskalainen Malediction, joka saapui paikalle voitettuaan Ranskan Rotondessa bändikilpailun. Tämä Tuskan perinteinen järjestely toi taas mukavasti lisäväriä ohjelmaan, sillä tuskinpa Maledictionin kaltaista pientä ranskalaispumppua tulisi muissa olosuhteissa koskaan nähtyäkään - ellei bändi tietysti sattuisi breikkaamaan ihan kansainvälisesti.
Teltta ei ollut läheskään täynnä juhlakansasta, mutta pieni väljyys ei ranskalaisnelikkoa suotta haitannut. Yhtye tarjosikin hyvän annoksen ranskankielistä melodista power metallia, josta oli kuultavissa läpi niin hard rock, kuin hetkittäin jopa thrash vaikutteitakin. Erityisesti kitarat kuulostivat todella tukevilta, ja laulu kajahteli komeasti korkealta. Seesteisemmissä kohdissa bändi kuulosti monesti lähes parhaiden päivien Queensrÿchelta, etenkin vokalisoinnin ansiosta. Rankemmissa osissa vertailukohdaksi olisi voinut ottaa vaikkapa jonkun Norhterin kaltaisen rouheamman metalliryhmän. Kielimuuri helpotti englanniksi heitetyissä välispiikeissä, jotka olivat tosin lähinnä nippu pahimpia välispiikki-klisheitä. Itse biisien tarinat sitävastoin taisivat mennä suurimmalta osalta reilusti ohitse. Joitain kipaleita vaivasi lievä samankaltaisuus, mikä hieman söi keikan tehoa. Lopussa saatiin kuulla vielä oikein bändiesittelykin, mistä lisäpisteet ranskalaisjoukkiolle.
Päälavan täytti seuraavaksi Finntroll, jonka trollimusiikkissa folk ja black lyövät kättä erittäin metallisessa maisemassa. Bändin iloisesti poukkoileva peikkohumppametalli on rikastuttanut maailmaamme jo 90-luvun lopulta asti, mutta jossain vaiheessa yhtye tuntuu hieman juuttuneen oman konseptinsa orjaksi. Muutaman rallin tällaista riekuntaa jaksaa aina kuunnella, mutta kun biisit muistuttavat usein niin kovasti toisiaan, oli pieni taisteluväsymys lähemmäs tunnin mittaisessa setissä selvä tosiasia – ainakin allekirjoittaneelle. Finntrollin mittavalle fanilaumalle keikka tarjosi kuitenkin juuri sitä, mitä peikkotohtori määräsikin. Eli helevetinmoista menoa ja karvaisen tanssijalan nostoa maailmanlopun vauhdilla.
Todella wanhan liiton saksalainen thrash legenda Destruction on vuosien saatossa käynyt läpi lukuisan määrän miehistönvaihdoksia, mutta siitä huolimatta nykyisessä triossa on jäljellä yhä kaksi alkuperäisjäsentäkin. Jostain ihmeen syystä Destruction oli sijoitettu reilusti viime vuodesta uusitulle pienelle lavalle, jonka edusta ja ympäristö olivat nopeasti tupaten täynnä väkeä. Basisti/vokalisti Marcel ”Schmier” Schirmerin johdolla maisemaa thrashittanut yhtye tuntuikin nauttivan kovasta suosiostaan täysin mitoin, mahtuihan 90-luvulle niitä ei-niin-lihaviakin vuosia, jolloin moni piti bändiä täysin pystyyn kuolleena reliikkinä.
Allekirjoittaneelle Destructionin paahto oli kuitenkin sen verran arkaaista, että päätin vartin kuuntelun jälkeen suunnata kohti telttaa jossa esiintyi kotimainen Callisto.
Calliston musiikkia onkin jo huomattavasti vaikeampaa kuvata lyhyen ytimekkäästi, sillä siinä on kuultavissa vaikutteita niin monelta eri taholta. Useimmiten raskaaseen, hypnoottiseen toistoon perustuva mäiske kulki äärimmäisen metallisessa maisemassa hitaasti aaltoillen. Lähes junnaavuudeksi luokiteltava soitto loikin teltan sisälle usein miltei epätodellisen keinuvan tunnelman. Tätä majesteetillisen karua äänimaisemaa väritettiin raa’alla huutolaululla, sekä satunnaisilla kosketinosuuksilla. Tyylillisiä vertailukohtia etsittäessä voisi mainita ainakin sellaiset bändit kuin Isis, Cult Of Luna ja Neurosis, mutta mikään näistä ei suoraan vastaa Calliston paikkaa musiikin mittaamattomalla kartalla.
Kuten em bändit, myös Callisto rakentelee kappaleitaan rauhassa ja taiten. Jos bändin luomat sävellykset olisivat jokia, ne syntyisivät kiireettä rauhaisan tasaisilla mailla. Hetkisen kuluttua ne jo virtaisivat reippaasti sinne tänne välillä hieman mutkitellen, ja erittäin usein ne kääntyisivät äkkiarvaamatta raivokkaiksi koskiksi. Ikävä kyllä yhtye ei heittänyt kuin kolmen vartin mittaisen setin, mutta nimi pistettiin jo takuuvarmasti mieleen tämän näytteen perusteella. Luulenpa että aiheeseen tullaan palaamaan vielä bändin tiimoilta...
Päälavan seuraava esiintyjä oli Apocalyptica, joka taisi olla monelle myös se ensimmäisen päivän todellinen pääesiintyjä. Tämä heijastui myös mittavassa yleisömäärässä, joka oli pakkautunut Kaisaniemen kentälle. Setin alkupuoli rakentui reilusti yhtyeen Metallica-tulkintojen varaan, ja kyllähän räyhäkkään hyökkäävä Master Of Puppets tai seesteisempi Nothing Else Matters aina kelpaakin. Pidemmän päälle Metallica-lainojen runsaus alkoi kuitenkin jo vähän ihmetyttää. Mieleen hiipikin muutaman peräkkäin tulleen koverin jälkeen, että kai ne nyt niitä omiakin biisejään sentään vielä soittavat kun kerran uuden levynkin juuri pyöräyttivät? Tulihan sieltä sitten lopulta niitä omiakin siivuja, mutta kovin kitsaalla kädellä.
Vauhti ja syke lisääntyivät tasaisesti pitkin keikkaa. Eicca Toppinen ja Perttu Kivilaakso painoivat jo puolessa välissä settiä tukka putkella pitkin lavaa, hyläten komeat ja korkeat istuimensa. Niinikään Paavo Lotjonen irtosi penkistään setin loppupuolella, mutta kiertuejäsen Antero Manninen pysyi sitkeästi asemissaan. Mihinkäs sitä noin komelta istuimelta toisaalta lähtisikään kun istuakin voi? Vierailevia vokalisteja ei tällä erää nähty, mutta rumpuja käytettiin lähes jokaisessa biisissä. Rumpupatterin käyttö toikin kappaleisiin huomattavasti lisää virtaa, tehden niistä samalla enemmän ”normaalien” biisien kuuloisia. Kaikki eivät varmasti pidä lisääntyneestä rumputulesta, mutta Apocalyptican kehityksen kannalta kyseessä on ollut tuiki tärkeä askel.
Runsaslukuinen yleisö tuntui pitävän varauksetta kuulemastaan ja näkemästään, eikä epäröinyt osoittaa tyytyväisyyttään aplodein. Hyvä meno tarttui näin myös lauteille, ja tuhon sinfoniaa selloistaan puristava yhtye palasi vielä kiskaisemaan pari lisäbiisiä. Hieno ja onnistunut keikka kaikin puolin, joka oli yksi parhaimmista – ellei peräti paras – mitä olen Apocalypticalta koskaan nähnyt.
Perinteistä melodista heavy metallia soittava saksalainen Primal Fear oltiin sijoitettu soittamaan seuraavaksi telttaan. Teltta kävikin jo ennen keikan alkua ahtaaksi paikaksi, ja kun setti sitten potkaistiin käyntiin, niin sekä tunnelma että väkimäärä vain tiheni entisestään. Tämä sardiinipurkki-efekti toimi kuitenkin myös eräänlaisena vahvistimena, jolla juhlaväestä saatiin entistä enemmän tunnetta ja ääntä irti. Suosionosoitukset kohosivatkin useissa biisienväleissä korviahuumaavaksi, ja spontaanit taputusmyrskyt kappaleiden vaimeimmissa kohdissa seurasivat toisiaan. Tämähän kelpasi tietysti oikein hyvin yhtyeelle, ja laulaja Ralf Scheepersin johdolla teutoniviisikko pyrki vain yllyttämään yleisöään entistä kovempaan menoon. Scheepers osoitti todellista showmies-taitoa yleisön hallinnassa, ja herra näytti tulkitsevan vikkelästi kulloisenkin tilanteen hengen.
Primal Fearista, ja etenkin sen korkealta ja kovaa vetävän laulajan äänestä, tuli useissa kohdin mieleen Painkiller levyn aikainen Judas Priest. Ja tämä on siis yksi korkeimmista kehuista, mitä melodista heavya soittavalle yhtyeelle voi antaa. Settilista oli tasaisen vahva, mutta Angel In Black taisi lopulta nousta kovimmaksi rykäisyksi. Heikkoa lenkkiä saksalaisten ketjusta ei sitten löytynytkään, joten keikan yleisarvosana nousi vähintäänkin hyväksi.
Jatka tästä Tuskan lauantaihin
Mika Roth
