Tuska Open Air Metal Festival – sunnuntai
17.07.2005
Kaisaniemi/Helsinki
Kuten edelliset päivät myös sunnuntai aukeni aurinkoisen helteisenä. Teltalla lepopäivän juhlallisuudet avannut Hieronymus Bosch oli festivaalin historian ensimmäinen venäläisorkesteri, mutta yhtye ei näyttänyt suotta jännittävän tätä uuden rajan rikkomista – mahtoivatkohan olla edes tietoisia moisesta tilastotiedosta.
Keskiaikaisen taidemaalarin mukaan nimetty pitkän linjan orkesteri tarjosi harvalukuiselle kuulijakunnalleen progressiivista metallia rankalla rääynnällä höystettynä. Allekirjoittaneelle nelikko ei ollut aiemmin tuttu muuten kuin epämääräisenä nimenä, joten bändi pääsi yllättämään hieman kulman takaa tyylillään. Hieronymus Boschin kun mieltäisi helposti joksikin tummempaa goottimetallia veivaavaksi komboksi. Bändi soitti han mielenkiintoisen kuuloista mäiskettä, jossa melodiat ja sovitukset saattoivat loikkia hyvinkin arvaamattomiin suuntiin.
Isolla lavalla seuraavaksi esiintynyt Children Of Bodom sai täytettyä kentän vaivatta, vaikka kyseessä olikin festivaalien kolmannen päivän iltapäivä. Kovin tuntui joukkiolla olevan siis vetoa, vaikka edellisestä albumistakin on ehtinyt kulua jo hyvä tovi. Uutta pitkäsoittoa hiljakseen työstävä viisikko onkin saavuttanut sen kadehdittavan tilanteen, jossa jatkuva menestys on taattu riittävän laajan ja lojaalin fanipohjan ansiosta.
Päivän toisena pääesiintyjänä (se toinen oli siis Accept) Children Of Bodom sai tunnin ja vartin verran soittoaikaa, minkä Laiho & kumppanit käyttivätkin tarkkaan hyödykseen. Keikka potkaistiin käyntiin Stephen Oliverin komealla Trumpet Fanfarella, joka lienee monelle tutuin Mies ja Alaston Ase –elokuvien aloitusmusiikkina. Tästä eteenpäin torvisoittimet pysyivät (onneksi) tiukasti pannassa, perinteisempien heavy-soitinten vastatessa juhlien musiikista.
Settilista oli rakennettu todella herkulliseksi, mikä ei neljän pitkäsoiton ja usemman pienjulkaisun tehneeltä bändiltä ole tietenkään enää vaikeaa. Mukaan olikin napattu helmiä uran eri vaiheilta, ja etenkin Every Time I Die, Deadnight Warrior, Hate Me! ja Hate Crew Deathroll vakuuttivat. Samoin encoreksi säästetyt Angels Don’t Kill sekä ensi kuussa uutta levyä enteilevä singlebiisi In Your Face olivat kiiteltyjä numeroita. Bändi sai myös revittyä huumoria irti bensiinitynnyri-tuliefekteistään. Puolessa välissä keikkaa Laiho lauloi lyhyen, Teräsbetonille vinoilevan, ”tynnyrit luo tulta takavasemmalla” pätkän, joka päättyi asianmukaiseen kiljuntavenytykseen. Ennen encoreita herrat kypsensivät vielä viikatteen päähän tökättyjä makkaroita samalla tulella, tarjoten eturivin kansalle näin myös hieman konkreettisempaakin purtavaa – eihän sielu pelkällä taiteella elä...
Teltan puolella kuluvan vuoden aikana aina vain herkemmäksi virittynyt Lemin suurin metallikone, Stamina starttasi oman settinsä COBin vielä riehuessa päälavalla. Tästä huolimatta teltta oli pakattu jo ääriään myöten täyteen metalliväellä, ja ulkopuolellakin riitti vielä seisokelijoita. Ja jotta tunnelma takuulla pysyi tiiviinä, saapui lisää revohkaa paikalle tasaisena virtana. Niinpä teltan sisällä meteli nousi kappaleiden välissä usein korviahuumaavaksi, etenkin jos soitettuna rallina sattui olemaan jokin vauhdikkaampi raita, kuten vaikkapa Paha Arkkitehti, Erilaisen rakkauden todistaja tai Sananen lihasta.
Niin yleisö kuin bändi tuntui saaneen akkuihinsa tilaisuutta varten hieman extra-virtaa, ja Hyrde, Pexi, Kake sekä ryhmän kuopus Kaikka tarjosivatkin juhlan kunniaksi extrakovan höykytyksen. Jopa aiemmin hieman turhana biisinä pitämäni Kaikki kääntyy vielä parhain päin herkistely taittui näissä Tuskaisissa olosuhteissa jotenkin paremmin. Encoreksi säästetyt Peto rakasti sinua ja ”hittibiisi” Kadonneet kolme sanaa toimivatkin lähinnä mansikkana kakun päällä, sillä tuohon mennessä Lemin nelikko oli jo selättänyt yleisönsä tukevan niskalenkin avulla.
Hautajaissaattue nimeltään Sentenced saapui viimeiselle Suomen keikalleen suoraan Ilosaarirockista, missä yhtye oli esiintynyt edellisenä iltana. Matka yhdessä edellisen illan kanssa oli nähtävästi vaatinut hieman veroaan, ja ainakin vokalisti Laihiala tuntui olevan pienessä maistissa. Sentenced suoritui silti koitoksesta moitteetta, ja sounditkin tuntuivat olevan kaikin puolin kohdallaan. Kipalelista ei juuri yllätyksiä tarjonnut, mutta mitäpä sitä erikoisuuksilla mässäilemään kun soittoaikaa oli vain tunti, ja jäljellä olevat keikat hupenevat ripeään. Niinpä vuorollaan soineet The Rain Comes Falling Down, Noose, Cross My Heart and Hope To Die sekä Nepenthe saivat jokainen asiallisen kunnioittavan vastaanoton, eikä yhtäkään kipaletta syrjitty. Oltiinhan tässä sentään ruumiinvalvojaisissa.
Sentencedin jäähyväiskiertue nosti jälleen monia ajatuksia ja mielipiteitä esille. Toisaalta on sääli että noin kokenut ja luomisvoimainen bändi lyö hanskat naulaan, toisaalta taas – aikansa kutakin. Jos homma ei maistu, mitä sitä enää märehtimään. Jotenkin tuli vain sellainen olo yhtyettä katsellessa, että noinkohan Oulun viisikko painuu manan majoille pysyvästi.
Teltan seuraavaksi täyttänyt Viikate ei sentään ollut ihan hautajaistunnelmissa, vaikka karuja tarinoita jälleen saatiinkin kuulla näin lepopäivän ratoksi. Tuskan kunniaksi nelikko oli tainnut metalloittaa hieman soundiaan, tai ainakin siltä kuulosti kun Kaunis kotkan käsi ja Kuolleen miehen kupletti käynnistivät vajaan tunnin mittaisen setin. Surut pois ja kukka rintaan levyn ässäraitojen lisäksi saatiin kuulla monia siivuja tänä keväänä julkaistulta Unholan urut pitkäsoitolta, eikä vanhempia ralleja näinollen päässyt montaakaan mukaan.
Rönsyilevät välispiikit pistivät jälleen huvittamaan anarkistisella arvaamattomuudellaan ja pistävällä kekseliäisyydellään. Kun Motörhead laina Rauta-airot (Iron Horse) esiteltiin, Kaarle kiteytti Viikate-miehistön eroavaisuuden Lemmyyn sanoilla; ”Hän on Jumala, me emme”. Mitäpä tuohon on enää lisäämistä? Myös Ajakaa! rallia edeltänyt tarina vuoden -87 mallisesta Toyota Corollasta, joka saatiin katsastettua jo toisella yrittämällä, irroitti väestä naurua. Edellä mainittujen siivujen lisäksi ainakin Pohjoista viljaa ja Vesi jota pelkäät löysivät myös ystäviä kansan riveistä, jos äänenpaineesta nyt mitään on päätteleminen. Tarjottiinpa yleisölle maistiaiseksi jopa hieman The Number Of The Beastiakin, kun nyt kerran ihan heavy festivaaleilla oltiin tultu esiintymään.
Ja sitten itse sunnuntain päätapahtumaan, eli Acceptin paljon odotettuun keikkaan. Tämä saksan suuri metalliylpeys ei saapunut paikalle kaikkein legendaarisimmassa kokoonpanossaan, mutta kun laulusta vastasi Acceptin ainoa oikea raspikurkku Udo Dirkschneider, toisen kitaran varresta löytyi Wolf Hoffman ja basson puolella hääri Peter Baltes, paikalla oli vähintäänkin riittävästi ”vanhaa jengiä”.
Setti täräytettiin käyntiin hieman etuajassa, ja pitkän intron päätteeksi ilmoille kajahti vauhdikas jyräraita Starlight. Tästä eteenpäin saksalaisviisikko veikin yleisöään kuin pässiä narusta. Kun seuraavaksi soineet Living For Tonight, London Leather Boys ja myrskyisän vastaanoton saanut takavuosien ässäraita Metal Heart olivat takana, bändi oli jo sinetöinyt voittonsa – ja keikkaa oli ehtinyt kulua vasta vartti. Flash Rockin´ Man vedettiin vielä normaalina versiona, mutta Breakerin loppua oltiin jo hieman uudelleensovitettu. Rankka viimeisten metrien rutistus johti tuttuun, lyhyeen basso-soolotteluun jonka päätteeksi käynnistyi Head Over Heels. Jokainen keikan käänne, sovituksellinen lisä sekä juonenpätkä oli siis suoraa vanhan kertausta ja sinänsä tuttua bändin livelevyiltä. Siitä huolimatta – tai ehkäpä juuri sen takia – tämä lääke tuntui kuitenkin uppoavan runsaslukuiseen väkeen täydellä teholla. Kansa tiesi mitä halusi, ja Accept oli paikalla antamassa juuri sen, eikä mitään vähempää.
Lyhyen kitarasoolon kautta päästiin Neon Nightsiin, jonka jälkeen saatiin nauttia todellinen Wolf Hoffman show. Kitaristi soitti erittäin pitkän ja moniosaisen soolo-osuuden, johon oltiin napattu elementtejä useammasta klassisen musiikin teemasta. Äkkiseltään moinen saattaa kuulostaa aavistuksen oudolta, mutta Kaisaniemen hämärtyvässä illassa ratkaisu toimi kuin litran tuoppi bratwurstin kanssa. Upean kitarafiilistelyn jälkeen lyötiinkin sitten kolme rujon suoraa vetoa perä jälkeen tasoittamaan tilannetta, kun Restless And Wild, Son Of A Bitch sekä T.V. War irroittivat kukin vuorollaan väestä yhteislaulua ja nyrkinheilutusta. Tämän vauhdikkaan osan jälkeen Udon ääni tuntui olevan hieman vaimenemaan päin, mutta yhtye jatkoi kuitenkin eteenpäin vauhtiin päässeen panssarin tavoin. Hieman tuntemattomampaa puolta bändin tuotannosta edustava Turn Me On ei saanut täysin varausketonta vastaanottoa, mutta Russian Roulette albumin lanausraita Monsterman otettiin sitävastoin avosylin vastaan. Varsinaisen setin päätöksenä kuultiin Love Child ja Restless And Wild levyn tyly avaustykitys Fast As A Shark, jota oltiin rankennettu oikein reilunpuoleisesti. Nyt raita kävikin jo ihan kunnon rynkytyksestä, jättäen kansan vaatimaan lisää.
Bändi vetäytyi hetkeksi taustalle, mutta saapui käsikirjoituksen mukaisesti takaisin lauteille miellyttävän nopeasti. Encorekolmikon ensimmäiseksi iskuksi valjastettu Princess Of A Dawn venyi aivan loputtoman mittaiseksi heavy odysseiaksi kaikkine huudatuksineen ja käsien heilutuksineen. Väestä irtosi vielä tässäkin vaiheessa kerrassaan hämmästyttävä määrä möykkää, vaikka yhtye oli viipynyt lauteilla jo lähemmäs puolitoista tuntia ja kyseessä oli kolmipäiväisen festivaalin viimeinen esiintyjä. Ei mikään vähäinen saavutus sanoisin. Toinen lisäannos I´m A Rebel paahdettiin rivakasti lävitse, ja raita tuntuikin lähinnä pikataipaleelta. Illan viimeiseksi jätetty Balls To The Wall venyi jälleen lähes loputtomasti, mutta eipä tuota käynyt valittaminen sillä biisi on yksi Acceptin parhaista kautta aikain.
Kun yleisön kiittely ja huudatus oli ohi, kaikki rumpukapulat sekä plektrat heitetty kansalle, ja viimeinenkin kädenheilutus jo takana, ei voinut kuin todeta kylmän tosiasian. Vanha se vaan jaksaa, ja oli todella hienoa nähdä Accept pitkästä aikaa näin ärhäkässä keikkavedossa. Näihin kuviin ja tunnelmiin olikin hyvä päättää vuoden 2005 Tuska Open Air Metal Festival, joka oli tarjonnut jälleen monia ilon aiheita ja riemun hetkiä.
Lue vielä yhteenveto tämänvuotisesta Tuskasta täältä
Mika Roth
