Aavikko, The Latebirds ym.

Vuosittainen Musiikki & Media -tapahtuma valtasi jälleen viikonlopullisen Tampereen iltaelämää. Perjantaina alansa vuosittaiset palkinnot jakanut tapahtuma järjesti lauantaina ohjelmaa Pakkahuoneen lisäksi Telakalla, jonne Desibelin toimitus saapui myös oman syyskokouksensa jälkeen.

Nelimiehinen Crumbland aloitti vedot hyvin paljon Pearl Jamin hengessä soljuneella, grungahtavalla stadionpopillaan. Samanlaista kaavaa on käyttänyt viime vuosina mm. Poets Of The Fall, joskin ainakin Telakalla Crumbland ei kaartanut yhtä mahtipontisesti. Ja tuo vertaaminen Pearl Jamiinkin johtuu vahvasti solistin äänenkäytöstä, jossa samankaltaisuus Vedderiin maistuu liiankin vahvasti. Minkäs mies äänelleen mahtaa... Joka tapauksessa, vaikka homma ei ehkä sitä kaikkein innostavinta laatua ollut, on bändillä muutamia melko mainioita biisejä, kuten hidas Down. Tästä bändistä ei juuri ole muutamaan vuoteen kuultu. Joskohan nyt olisi aika?

En jaksa Crumbbeja sen enempää ruotia, kun muut orkesterit kiinnostivat jo lähtökohtaisesti huomattavasti enemmän. Kuluvan vuoden yhden komeimmista albumidebyyteistä julkaissut Astrid Swan ei saanut nelihenkisellä kokoonpanollaan livesoittoaan kulkemaan. Rock´n´ Roll Blondella liikkeelle nykäisty tiivis pianopop-setti soi suurimman osan keikkaa jotenkin ihan vinkurallaan. Kitara ei kuulunut, Astridin kaunis ääni oli puuroa, musiikin dramaattisuutta rakentavat hiljaiset hetket eivät tahtoneet toimia... Ensimmäisten biisien aikana Astridin piano jopa särki. Ehkäpä hommaan pitäisi livenä Telakan kaltaisessa paikassa laittaa vispilätahti ja vahvemmin akustinen kokonaisuus?

Astridin kokoonpanossa oli ainakin Mummypowderin Janne bassoilemassa. Kitaristilla oli arsenaalissaan myös pieni banjonkaltainen vekotin sekä ksylofoni. Keikan kohokohdaksi nousikin jälkimmäisen kanssa tunnelmoitu They Need You If They Think You Love Them, jossa bändi alkoi viimein saada vastakohtiaan kuulumaan. Toki on mukava, että tuollainen ”söpö pianopop” myös rokkaa, mutta Telakalla ratkaisu ei toiminut. Itse levyn läpi käytyäni pystyin nostamaan keikasta hyviäkin hetkiä, mutta esimerkiksi oma pöytäseurueeni oli melkoisen kriittinen.

Aavikko oli Telakalla aivan käsittämättömän kovassa iskussa. Tanssihurmaista, kiivaasti vaeltavaa elektroa Paul Staufenbielin ja Tomi Kososen koskettimilla ja ohjelmoinneilla sekä Tomi Leppäsen lyömillä työstävä kolmikko tarjoili kolmen vartin setissään kaikki kovimmat rallinsa. Leppäsen rumputyöskentely oli luokkaa mieletöntä ja tuntuu että yhtyeen yhteenivoutuminen vain tiivistyy vuosi vuodelta. Melko jäykkä yleisö innostui ihan tosissaan bailaamaan ainakin eturiveissä, sen mitä Telakalla nyt mahtuu. Kosonen riehui vehkeittensä takana hikisesti kun taas Staufenbiel eläytyi tutusti seesteisemmin. Bändin hieno kolmiomainen valokyltti sekä elektroniset nimikyltit olivat makeita, samoin ”Aavikko-univormut”. Saksofoni ei tällä kertaa soinut, mutta myöskään paljon armoa ei annettu. Ainoa huoahdushetki tuli Viitostien kohdalla, joka olisi ollut mahtava kliimaksi loistavalle keikalle. Bändi soitti kuitenkin vielä muutaman biisin, joilla ei ihan alkukeikan raivokkuuteen päästy. Silti – yksi parhaista kokemistani Aavikkokeikoista, joista yksikään ei ole ollut huono.

Musiikin monitoimija Markus Nordenstreng osaa muutakin kuin tehdä toisille hienoja biisejä. Herran oma yhtye The Latebirds on yksi kotimaan hienoimpia poprock-yhtyeitä, joissa jäsenien taidot ja musiikillisten näkemysten tyylitaju hakevat vertaisiaan. Jonna Tervomaan kitaristina tunnettu Jussi Jaakonaho, muun muassa Laika & The Cosmonautsista tutut rumpali Janne Haavisto ja kosketinvelho/kitaristi Matti Pitsinki sekä bassossa Egotripistä tuttu Mikko Mäkelä muodostavat Nordenstrengin kanssa sellaisen pohjan, että alkaa huippaa. Telakalla bändi setti vaihteli pianovetoisesta heleästä popista raipakkaan rokkaukseen, joissa kaikissa kaikaa kunnioitus popin ja rockin makeimpia perinteitä kohtaan. Ja ennen muuta amerikkalaiseen musiikkiperinteeseen. Nordenstreng ja kumppanit esiintyivät varauksettomasti, mutta silti jokin ydinkivi tuosta touhusta vielä puuttuu. Eli ihan osiensa summa The Latebirds ei vielä ole. Toki yhtyeen soitto ja biisit ovat vertailukelpoisia melkein mihin vain, tiukkaa ja nautinnollista kitaraveivausta. Tokihan sen ymmärtää, että hyväksikoettujen juttujen jalostaminen soittaessa on nastaa, mutta näin yleisön puolella en saanut sen kummempia säväreitä Birdsin soitosta. Onko tämä nyt sitten liikaa sitä muusikkojen musiikkia?

Haahuilut sikseen: The Latebirds oli hyvä, muttei valtava. Aavikko oli timangia. Astrid Swanin livetoteutus köhi, vaikka levyllä homma toimii nautinnollisesti. Crumblandkaan ei ollut huono, mutta tässä seurassa jäi kyllä nopeasti taka-alalle.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo