Jussi Syren & The Groundbreakers

Bluegrass, tuo syvän etelän ali-arvostettu suoritusmusiikki on viime aikoina saanut Suomen viestimissä palstamillimetrejä ja aikaa, hyvä niin. Kolme cd:llistä omaa bluegrass-tuotantoa julkaistuaan Jussi Syren & The Groundbreakers julkaisi lätyn Heartagrass – An Acoustic Tribute To HIM, jonka jälkeen näitä artikkeleita on alkanut ilmestyä. Jutun juoni on siis esittää HIMin piisejä bluegrassina. Jutun teemoilta ryhmä onkin ollut useamman kerran telkkarissa ja lehdissä, minkä seurauksena esimerkiksi keikka-paikat on suurentuneet. Suurentuneet siksi, että esiintymisiä tulevat nykyisin seuraamaan myös tavalliset ihmiset eivätkä vain juurimusiikin parissa muutoinkin pyörivät asianharrastajat.

Tällä kertaa paikaksi oli valikoitunut Turun keskustan Galax (oi ja voi kuinka mielikuvituksellista baarien nimeämistä!). Oli vähän epäuskoinen olo että ollaan menossa kuuntelemaan roots-musiikkia, kun jumputus kuului pihalle asti. Eipä siinä, tiskin kautta, ja päihdyttävää limpparia nassuun keikan alkua odotellessa.

Versiot HIMin biiseistä näyttivät putoavan yleisöön ihan mukavasti, soittajillahan on kokemusta jo useammalta vuodelta. Ja kokemusta tarvitseekin, eipä nuo mandoliini ja banjo ole niitä kaikkein lyhyt-pinnaisimpien artistien soittimia. Banjisti Tauri Oksala on suuremmalle yleisölle tuttu -noh, jossei nimenä, niin musiikkina – Itsevaltiaat ohjelman tunnarista, jonka mies on säveltänyt. Eikä tuota Syrenin mandoliiniakaan voi väittää halonhakkaajan suosikkisoittimeksi; siis noin kokonsakin puolesta. Tällä kertaa basson varressa oli tuuraajana mm. Flatbroke Triosta tuttu Rami Soini. Hyvinhän tuo soitti ja kaikki muutkin, mutta ne miksaajan pilaamat soundit... meinas alkaa itkettää.

Kun esiintymispaikka on iso ravintola niin voisi olettaa, että sellaisella paikalla olisi varaa järjestää kunnollinen miksaaja, mutta kun ei. Olen kiertänyt keikkoja viimeisen 10 vuotta eikä tule heti mieleen toista tapahtumaa, jossa olisi ollut moinen turakainen siellä liukukytkimien ja potikoiden takana. Artistit soitti hyvin ja oikein, eikä siinä mitään, mutta käsittämätöntä kuinka paljon miksauspöydän luota pystyy tekemään hallaa. Olen nähnyt saman bändin ennenkin, ja joka kerralla äänimaailma on kuulostanut tosi hyvältä, äänet puhtaina ja kirkkaina. Ensimmäinen setti meni jännittäessä, että koska taas vinkuu ja kiertää. Bassolinja rahisi välillä kuin savikiekko ja suurimman osan ajasta se kuului kaiken yli, jättäen maniskan ja banjon pahasti alleen. Välillä taasen bassosta kuului pelkkä niku-naku soundi (mikä sinällään kyllä on hieno ääni!) eikä laulua meinannut kuulla. En ole rock-poliisi enkä mene keikoille arvostellakseni miksaajan taitoja, mutta nämä jutut pystyi toteamaan ihan kuka tahansa.

Toinen setti olikin parempi, myös soundien osalta. Kuultiin Hank Williamsia ja musiikkia elokuvasta Voi veljet, missä lienet? . Bändin setissä pitkään ollut Pan American Boogie kuulostaa aina hyvältä. Accapella-vetoja ei tällä kertaa kuultu, sääli sinänsä koskapa tämä ryhmä osaa tuon(kin) lajin. Mukava pikku tanssipala Haulin´ The Logs mahtui settiin. No juu, tanssipala tosiaan, hehheh, biisi on uptempo bluegrassia. Kuta pitemmälle ilta eteni, sitä enämpi yleisö ja myös esiintyjät alkoivat lämmetä, mikä on aina hyvä asia. Aina olen peräänkuuluttanut ja teen sen vastakin; siis sitä että kun soittamisen ilon näkee, niin se myös kuuluu. Ja hyvä fiilis tarttuu aina, vaikka olisit kaasunaamari päässä vesisateessa. Jos yhdellä on kivaa, niin kohta on muillakin. (Mistäs tämä vertaus tähän nyt oikein tuli... ja olipas siinä monta slogan-muotoista lausetta peräkkäin.) Mutta joo, olipahan vaan raivoisaa släppäystä kun kuultiin jälkimmäisen setin päätteeksi Carl Perkinsin Restless. Siihen mukaan vielä banjon ja mandoliinin nopeat pikkailut, niin ei muuta ku jiiiihaa ja lapikasta lattiaan!

Tämän hehkutuksen perään vielä pitää mainita että joskuka HIMistä diggailee, kannattaa mennä keikalle tarkastamaan tämän ryhmän versiot niistä rakkaus-metalli -viisuista. HIMpukka-versiot on varmasti kaikille tuttuja, joten tämä olisi sellainen hyvä "second opinion".

Teksti ja kuvat: Iiro Mattila