Cosmobile, The Romes, Red Carpet
22.03.2006
Vastavirta/Tampere
Vastavirran keskiviikossa oli vaihteeksi tarjolla kolme melkoisen eri tyyppistä yhtyettä. Pispalan rokkiklubi ei tahtonut täyttyä ihan nurkkiin asti, mutta kohtuullisen hyvin yleisöä saapui ja kaikkia keikkoja seurattiin. Cosmobilen kolmikko aloitti. Olli Noroviidan kulmikas ja nykivä bassottelu nousi touhussa johtotähdeksi, vaikka Tuomas Palosen junnaileva kitarointi ja tukkoinen laulu ovatkin niitä helpommin personoivia soundin osasia. Kimmo Kivistön tiukan rummuttelun täydentämä soitto olikin ikäänkuin yhdistelmä jotain Primuksen kaltaista vinosti liiraavaa kulmikasta rokitusta ja Cosmojen aiemmin tuottamaa emojunnausta. Vaikka kaava onkin omaperäinen ja mukaansatempaava, kaipasin touhuun hiukan enemmän ääripäähän vetämistä. Olisiko se suunta sitten junnaava, riehakas ja hölömö, se lienee bändin itsensä asia. Nyt todellinen irrottelu ja revittely jäi väliin ja kun sellaiset lopulta aina kuorruttavat keikat, niin kakku jäi vaille kermaa. Hyvää se silti oli ja otin ison lautasellisen.
Se ihan viimeisin riipaisu puuttui myös Red Carpetilta. Heleää ja kaunista stemmapoppista kitaroiva yhtye vahvistui jo tutusti Einar Ekströmin koskettimilla. Normaalisti kolmiääninen yhtye jäi tällä kertaa Petrin ja Velin varaan, Samulin laulusta en ainakaan minä kuullut mitään koko keikalla. Keikan huipennukseksi muodostui jo alkuvuodesta livenä kuultu vahvalla bassolla ja selkeästi tummemmalla sovituksella esitetty versio No One Else:stä. Koska soundipolitiikka ei täysin iskenyt eikä yhtye saanut viimeistä puristusta, jäi keikka hyvän peruskeikan tasolle. Joka toki sellaisenaankin on Carpetin kohdalla melkoisen nautinnollinen elämys. Paa-pa-paa...
”Hulluja nuo roomalaiset!”, toteaa kivialan käsityöläinen Obelix taajaan Asterix-sarjakuvassa. Vähemmän hulluja mutta sitäkin äänekkäämpiä olivat tamperelaisen The Romesin neljä herraa. Kitaristi Jussi Kaholan ja basisti Marko Neumanin laululla edennyt tiukka alternative rock oli livenä selkeästi enemmän raivoisaa kuin kaihoisaa. Herrojen naukuva laulutyyli oli viritetty selkeästi rankempaan iskuun ja Ville Haapajoen ja Jaakko Slotten täydentämä bändikin pisti hikisesti.
Vaikka tiukkuus ja ”rankkuus” sopivatkin hyvin livetoteutukseen, katosi bändin viehätyksestä hivenen kun kaikki soitettiin raivolla. Lisäksi Slotten rumpumikki tuntui olevan enemmän aikaa keikalla lattialla kuin siellä missä sen piti olla.
Roomalaisillahan on siteitä moneen suuntaan. On Candy Caneä, The Prisondreamiä, Frivolvolia ja The Odorantsia. Jotenkin minulle jäi hiukan sellainen maku, että tällä keikalla nelikko kuulosti liikaakin kahdelta ensinmainitulta, tosin Prisondreamin kohdalla siltä rankimmalta. Jonkinlaista sävyvaihtelua kaipasi. Tiedä sitten kuinka paljon homma johtui Vastavirran soundeista, mutta hiukan liian yksipuolista puuroa oli...
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
