Lodger, Goodnight Monsters, Lowlife Rock´N´Roll Philosophers
23.03.2006
Klubi/Tre
Klubin torstain päräytti liikkeelle Turusta ponnistava Goodnight Monsters. Livenä nelimiehinen duo soittaa menevää ja iloista säröpoppia, jossa pyritään olemaan mahdollisimman söpöjä ja sympaattisia pienen epävireilyn ja hyvän meiningin kautta. Vaikka vähän sinnepäin –soittaminen ja melko hakeva laulutaito ärsyttivätkin etenkin alkukeikasta, täytyy myöntää että Monstereilla on ihan kelpo biisejä ja kyllä, bändi on loppujen lopuksi symppis. Vaikka siellä välispiikki-osastolla olisi mukavaa, jos höpöttelyssä olisi hiukan enemmän ajatusta. Ihan kiva, vielä kun treenaavat ja opettelevat soittamaan paremmin, niin entistä kivempi. Biiseissä oli ideaa, etenkin loppupuolella keikkaa, joten turha sitä kitaraa on vielä alkaa vaihtamaan vaikka vannesahaan Keltaisessa pörssissä.
Välispiikit tuntuivat olevan vieläkin enemmän hakusessa ”videobändinä” tutuksi tulleella Lodgerilla. Ja mikä pahinta, viisimiehinen, syntikalla tummaa kitarasäröilyään maustava yhtye oli ehkä vähiten sympaattinen yhtye mitä on tullut muutamaan vuoteen nähtyä. Jopa Poets Of The Fall vetoaa lavalla enemmän. Toki Lodgerillakin on ihan hyviä biisejä taskussa ja jengi oli kieltämättä hyvin mukana, mutta se todellinen meininki ei tahtonut käynnistyä millään. Itsekin jamitteli hetken ja sitten alkoi jo haukotuttaa. Vielä kun tyypit tuntuivat olevan lavalla niin hermostuksissaan että kaikki välispiikit olivat jotain aivan käsittämätöntä sisäpiirin mukahauskuutta... Tai sitten jätkät ovat vain ylimielisiä... Oli miten oli, minä en oikein lämmennyt. Eli tyydyn naurahtelemaan yhtyeen kieltämättä mainioille animaatiovideoille jatkossakin.
Porilainen Lowlife Rock´N´Roll Philosophers soitti siinä mielessä porilaisittain, että rockissa oli aika paljon junnaavuutta ja psyykettä. Mikä ei sinänsä ihmetytä, kun bändin kuusikielistä taiteilee Kuusumun Profeetassakin vaikuttava ilmestys Mikko Elo. Kun Noora Tommilan laulumaneereissa välillä huokui Björkmäistä kuiskailevuutta ja särähtelevyyttä, tulikin viisikosta välillä mieleen Björk psykoosissa –tiivistys. Tämä ei kuitenkaan ollut koko totuus, ei oikeastaan siellä päinkään. Yhtyeen soitossa toki pysyy lähes koko ajan taustalla kielillä ja lyömillä luotu uhka, mutta Tero Fagerströmin koskettimet tuovat mukanaa lähes huomaamattomasti valtavasti ilmavuutta ja pehmeyttä. Tommila alkoi etenkin loppukeikasta irrotella hienolla äänellään siihen malliin, että onnistui lunastamaan illan parhaan esityksen viitan itselleen ja yhtyeelleen.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
