Disco Ensemble, Rubik

On mukava huomata, että edes välillä suomalainen nuori ja nälkäinen rock-yhtye myy salin loppuun. Tosin Disco Ensemblen pojat taustavoimineen ovat tehneet sen verran ahkerasti töitä yhtyeen eteen, että harvalle bändille soisi yhtä mielellään isompaakin suosiota. Ja kun yhtye ei hirveän montaa keikkaa ole Tampereella (tai Suomessa ylipäätään) hetkeen tehnyt, oli täysi tupa odotettu lopputulos.

Lämppäriksi kiinnitetty Superchrist joutui sairastapauksen vuoksi perumaan, mutta onneksi Rubik paikkasi hyvin. Oli aika jännä nähdä, että tämä aiemmilla keikoillaan lähinnä progesti pehmeämmistä suvannoista ponnistanut yhtye pystyi Ensemblen lämppärinä tavoittelemaan jopa pääesiintyjän kaltaisia emo-runttauksia. Artturi Tairan lisäksi lavalla nostelivat kitaraa ja poseerasivat vaihteeksi muutkin kielisoittajat ja Sampsa Väätäinen ei missään nimessä ollut mikään kepeä perkussionisti vaan ihan rehellinen rock-rumpali. Parasta Rubikia oli odotetusti Artturin komea ja kantava ääni, joka tuntuu parantuvan kerta kerralta. Yleisö olikin jopa yllättävän hyvin mukana, vaikka Rubik on Ensembleen verrattuna melkoisen poppista tavaraa. Nelikko vahvisti lavalla myös bonuskitaristi, joka sai suurimman osan keikasta keskittyä sätkänkäärimiseen. Kaiken kaikkiaan mainiosti hoidettu lämmittely.

Lavanedusta oli aika tukossa jo puoli tuntia ennen keikkaa ja sali räjähti heti ensi tahdeista lähtien. Porilaisnelikko veti yleisöstä parhaat mehut – luonnollisesti – reilu vuosi sitten julkaistun First Aid Kitin vakuuttavalla hittikimaralla, joista You Are The Dawn ja Sleep On The Wheel herkistelivät ja miltei koko loppumateriaali pisti hien lentämään. Lähes puolitoistatuntinen esitys piti sisällään kaksi encorea ja lähes kaikki yhtyeen kovimmat rallit. Kitaristi Jussi Ylikoski taisi teloa sormensa jo ihan keikan aluksi, mutta todellisella työmoraalilla ei antanut moisen pikkuseikan häiritä soittoa. Fresh New Blood, This Is My Head Exploding, Black Euro sekä tottakai We Might Fall Apart maistuivat tällä kertaa kovimmilta vedoilta, mutta kyllä se yleisö lauloi Dynamite Daysiäkin tunteella mukana.

Duracell-pupu Miikka Koivisto puhkui jo ensimetreillä mikkiin, että on se kun ollaan jo alussa ihan puhki. Ennen toista encorea mies veti henkeä pitkään, joten kyllä moinen ilotulitus kunnon päälle ottaa. Muutenkin, kun muistaa yhtyeen työntäyteisen vuoden, yhtye tuntui olevan jo hiukan piipussa. Mutta kuten levyjä kääntänyt Tiikeri-Antti osuvasti totesi, on DE:n puolitehoinenkin keikka kotimaan tasolla melkoista juhlaa. Yleisö oli ainakin pähkinöinä alusta loppuun, eikä siellä lavan edessä ollut pelkästään reisitaskuhousuisia 20+-punkkareita ja nuoria rokkityttöjä, vaan hiukan kaikenikäistä ja –näköistä kaveria tuntui diggailevan porilaista emo-hc-hybridiä. Surffausta, riehumista, nyrkkejä kohti kattoa ja myös sitä haikeaa tunnelmointia.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo