Moses Hazy, The Pitifuls
07.06.2006
Vastavirta/Tampere
On aina hyvä juttu jos jengi tanssii rokkikeikalla. Pitkään ja hartaasti toivon mukaan tulevana elokuuna julkaistavaa debyyttiään viritellyt torniolähtöinen Moses Hazy sai yleisönsä liikkeelle heti alkutahdeista lähtien. Jonkun aikaa sitä keikkaa oli varrottukin, sillä pohjoisen moosekset aloittivat ensimmäisenä bändinä vasta yhdentoista jälkeen. Se on viikolla aika myöhään...
Saksofonilla ja pianolla jamitteleva kuusikko on ennen muuta täyteläinen, juureva ja menevä. Sielukkaalla mutta riehakkaalla retroisella rockilla alkaa olla vankkaa fanipohjaa, joka näkyi täytenä lavanedustana myös Vastavirralla. Useammalla mainiolla lyhytjulkaisulla yhtye on ehtinyt parhaimmat jyränsä jo tuoda kuultavaksi ja Keep The Change ja encorena soitettu Suck My Elbow muun muassa olivatkin yhtä juhlaa – bändi nautti, kansa jamitti hiki päässä ja lauloi mukana. Hiukan samanlaista fiilistä kuin Flaming Sideburnsin alkupään keikoilla - ei vielä mikään isojen yleisöjen hitti, mutta sitäkin innokkaamman pienen ryhmän tuore fanitus.
Yhtyeen laulaja-kitaristi Riku Rousun mukaan tällä keikalla kuultiin tulevan levyn kappaleista viimeinen livenä soittamatta testattu. Eli eräänlainen merkkitapaus sinänsä. Heikkoja hetkiä ei oikeastaan koettu, vaikka sävyt vaihtelevat rennommasta fiilistelystä tiukkaan munaan. Vaikka fonisti Pekka Niemen huuliharppu ei kuulunut, ei soundeissa muuten ollut hirveästi moitittavaa. Tosin aika lujaa tulivat... Showtakin nähtiin: Pekka siunattiin rokkipastori Rousun toimesta, selällään maattiin ja lattialla käytiin tärisemässä. Eli kunnon meininkiä.
Encoren aluksi yhtye pisti mainion version Springsteenin Born To Runista, jota Bruce olisi varmasti itsekin myhäillen seurannut. Olisihan kuusikolla ollut monta omaakin rallia vielä tarjolla, vaikkapa Rock´n´Roll Alienia tai Virginia Pengiä, mutta ei kaikkea hyvää toki yhdellä kertaa. Parasta kotimaista.
Kulttuuriravintola Telakan housebändi – tai yksi niistä – The Pitifuls soittaa 60-70-luvun soul-covereita, etenkin Otis Reddingiä. Sieltähän se nimikin on napattu ja sillä myös aloiteltiin. Vaikka tällä kertaa ilman pianoa, mutta kahdella saksofonilla esiintynyt kuusikko soittaa hyvin ja Janne Laurilan mikkityöskentelyä on aina ilo seurata, en itse hirveämmin perusta cover-orkestereista. Tai ainakaan niiden ruotiminen Desibelin kaltaisen lehden sivuilla ei mielestäni ole olennaista. Niinpä sen pidemmittä pohdinnoitta voin tätäkin bändiä suositella hyvän ja juurevan menon liveaktina, mutta etenkin Moses Hazyn elokuista pitkäsoittodebyyttiä jään kuumeisena odottelemaan.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
