Ruisrock - sunnuntai

On s��li, ett� YUP:n t�hti on jo pitk��n ollut laskussa. Vanhat fanit ovat k��nt�neet selk�ns� yhtyeelle, ja yritys murtautua valtavirtaan on pys�htynyt keskinkertaisiin ja huonosti ajoitettuihin levyihin. B�ndi tuntuu itse ymm�rt�v�n asemansa, ja festarisetti olikin rakennettu pitk�lti vanhan materiaalin ymp�rille. Muun muassa En ole mukava mies, Arpeni, Turpasauna ja Domus Perkele muistuttivat, miksi t�m� b�ndi tuntui joskus pieksev�n eklektisyydell��n ja teknisell� hurjuudellaan kaikki. Uudemmasta materiaalista menev� Joutilas n�ytti tosin her�tt�v�n lavan edustalla huomattavaa innostusta. Ehk� t�st� viel� tulee jotain?

"Oletteko varmasti ylpeit� Lordista?", kyseli puolijumala Steven Morrissey. The Smithsin aikainen Panic avasi keikan kolmen kitaristin voimin - ilmeisesti heid�t kaikki tarvittiin korvamaan Johnny Marr. Yksi siirtyi kuitenkin t�m�n j�lkeen koskettimiin, ja valtaosa seuraavista kappaleista oli Morrisseyn tuoreimmalta soololta Ringleader of the Tormentors; aiemmilta kuultiin vain yleis�� villinnyt First of the Gang to Die ja taas Oliver Cromwell -parkaa sylkykuppina k�ytt�nyt Irish Blood, English Heart. Kauempaa keikkaa seurannut sai my�s nauttia fanien p��tt�myydest�, kun maestro heitti yleis�lle hikisen paitansa - jolla oli juuri n�kyv�sti kuivannut intiimialueitaan. Suurelta screenilt� voitiin seurata, kuinka kymmenen ihmist� yritt�� repi� sit� kappaleiksi, osa hampaillaan. Setin p��tti hieman junnaava How Soon Is Now?.

Keikka alleviivasi Morrisseyn asemaa maailman parhaana keskinkertaisena artistina. Kun setiss� kuultiin sellainenkin upeus kuin Girlfriend in a Coma, oli h�nen soolomateriaalinsa kakkoslaatuisuus silmiinpist�v��. Ja silti keikalta ei halunnut l�hte� keskenk��n pois - oli syy sitten lupaus lopussa kuultavista Smiths-klassikoista, pureva karisma tai parempien vaihtoehtojen puute.

Kaikki eiv�t olleet myytyj�. Esa Holopaiselta kysyttiin festaritv:n haastattelussa, milt� heid�n l�mmittelij�ns� Morrissey kuulosti. Suora vastaus oli ett� paskalta, ja Amorphista odottava yleis� aplodeerasi. Keskinkertaisuus olikin kaukana, kun uutta nuoruutta el�v� b�ndi n�ytti, ett� sopivalla laulajalla hekin osaavat olla hurja liveb�ndi. Erityisesti Tomi Joutsen n�ytt�� lavalla edelleen silt�, ett� h�n el�� el�m�ns� huippuhetki�, kaikkien panojen tullessa jossain per�ss�p�in. Vaan vaikea olla kadehtimatta: mies saa laulaa lempimusiikkiaan yleis�lle, joka rakastaa h�nt� ja h�nen b�ndi��n. T�m�n kunniaksi l�hes joka biisiss� r�iskyiv�t pommit ja liekinheittimet. Vaikka l�hes puolet setist� olikin uusimmalta albumilta, kuultiin v�liss� sellainenkin harvinaisuus kuin ensialbumin Karelia-intro. Sit� seurannut Sign from the North Side puolestaan n�ytti, ett� vanhan koulukunnan deathillekin on tilausta rokkifestareilla - mosh!

"Scream for me, �bo", pyysi Soilwork J��tteporista. T�ytyy sanoa, ett� vaikka kuulemani b�ndin levyt eiv�t ole minusta kovin kummoisia olleet, ovat molemmat n�kem�ni keikat olleet armottomia. Vaikka tarkoitukseni oli s��st�� pahasti k�rsinytt� niskaani Toolin keikkaa varten, oli hurja melodeath-paahto niin tarttuvaa, ett� p�� heilui pakostakin. My�sk��n b�ndi ei s��stellyt itse��n: v�liin toimettomaksi j��v� kosketinsoittajakin s�nt�si tilaisuuden tullen tappelemaan mikist� basistin kanssa karjuakseen mukana.

Puoli tuntia ennen Toolin keikan alkuhetke� paikalle saapuva sai tyyty� paikkaan miksauskopin ja lavan puoliv�liss� - edemm�s �nkeminen olisi vaatinut kyyn�rp�it�. J�nnitys oli k�sinkosketeltavaa, ja kun n�m� jumalat toisesta ulottuvuudesta k�veliv�t lavalle, kuului ymp�rilt� ep�uskoisia kommentteja kuten "siell� ne nyt on" - jotain suurta ja odotettua oli siis tapahtumassa. B�ndi asettautui lavalle tasa-arvoiseen puoliympyr��n, Maynard Keenan Danny Careyn rumpusetin viereen, Adam Jones ja Justin Chancellor eteen laidoille. Heid�n takanaan olevilla nelj�ll� screenill� py�ri keikan aikana videoita, jotka vaihtelivat tutun tyylikk�ist� musiikkivideoista geneeriseen fraktaalitaiteeseen.

Keikka potkaistiin k�yntiin Aeniman tarttuvalla avausraidalla Stinkfist, ja yleis� oli p�hkin�in�. T�t� seurasivat The Pot, Forty-Six & Two, Jambi, Schism, Sober, Lateralus, Opiate, Vicarious ja Aenema. Sek� uudet ett� vanhat kappaleet saivat yht� villin vastaanoton, heiluvat nyrkit hakivat kappaleiden v�liin vaikeasti tavoitettavaa rytmi�, ja yleis�n laulu peitti useasti alleen Maynardin. Kun suvantoja ei ollut, ja pitk�t kappaleet vier�htiv�t ohi tuossa tuokiossa, tuntui keikan loppuessa ettei t�m� mitenk��n voinut kest�� puoltatoista tuntia. Staattisesti ja huolellisesti soittanut yhtye tuskin voitti keikalla puolelleen heid�n levyihins� nuivasti suhtautuvia, mutta lavan edustalta poistuva yleis� oli kuitenkin yht� hymy�, ja ventovieraat fanit taputtelivat toisiaan selk��n.

Voit palata t�st� lauantain raporttiin.

teksti: Mikko Heimola, kuvat: Risto Ravela