Tammerfest - osa 1
12.07.2006
Tampere
Jokavuotinen nääsvillen kaupunkisuunnistus, Tammerfest, starttasi musiikillisesti toden teolla käyntiin Vuolteentorilla, kun keskustorilla festbabet mittelivät vielä valtikasta. Radio Nova -stagella esiintyi ensimmäisenä koko kansan uusi suosikki PMMP.
Ihan mukavan kokoinen humalainen joukko oli tullut seuraamaan tyttöjen showta, eikä ihme, sillä PMMP on mitä loistavin festariyhtye. Se esittää pikkutuhmaa pariutumismusiikkia, joka naivistisessa tyttömäisyydessään vetoaa nuoriin, mutta terävässä havainnoinnissaan vanhempaankin yleisöön. Tekstit tarjoavat tytöille mahdollisuuden samastua niiden maailmaan, häpeilemätön ja provokatiivinen sex appeal vetoaa miehiin. Lavan edessä kuultiin rivoja huutoja, joihin tytöt vastasivat samalla mitalla.
Pätevistä musikanteista koostunut yhtye soitti hiukkasen rutiininomaiselta vaikuttavan setin, joka kuitenkin kelpasi rokkikansalle. Kaikki hitit vedettiin loogisessa järjestyksessä ja ainakin yksi uusi kappale kuultiin. Henkilökohtaisesti on tarttuva keskitempoinen veto, joka voisi hyvin olla Gösta Sundgvistin kynästä. Yhtyeen hovisäveltäjän, Jori Sjöroosin, biisit on räätälöity nerokaasti isoille areenoille. Ne ovat lallattelumaisessa melodisuudessaan hemmetin tarttuvia ja mukana on sopivasti koukkuja. Kertseissä liidetään poikkeuksetta elämää suuremmissa sfääreissä. Välillä tuntui, että pimut ovat itsekin kyllästyneet rooleihinsa, mutta tätä harva pisti merkille.
Myöhemmin Yo-talolla oltiin täysin toisenlaisissa tunnelmissa. Ilmassa oli vanhan kunnon happeningin tuntua, kun lavan otti haltuun M.A.Nummisen duo, jossa toisena osapuolena häärii DJ Sane. Homman resepti on yksinkertainen ja tappavan toimiva: Sane soittaa koneilta deeppia teknoa ja skrätsää sekaan humoristisia paloja. Tämän ylle mestari tulkitsee runojaan, ja soittaa seisoen coctail-rumpusettiä.
Nummisen asenne ja humorismi on pettämätön. Ilmassa oli nostalgian tuntua, sillä kappaleiden tekstit oli valittu tasaisesti miehen koko uran ajalta. Vanhatkin tekstit tuntuivat edelleen relevanteilla ja ajankokoisilta. Niiden poliittinen sarkasmi on menettänyt tehoaan, mutta huumorina ne ovat vailla vertaa. Settiä seuratessa kävi selväksi kuinka paljon mies on vaikuttanut tämänkin päivän suomalaiseen undergroundiin poikkitaiteellisuudessaan. Tämän saattoi havaita myös haltioituneesta yleisöstä, jonka ikäjakauma oli varsin suuri.
Viiksimies piti kansakouluopettajamaisen kultturivalistuksen yleisölle. Kuultiin filosofisia analyyseja päihteidenkäytöstä kreikkalaiseen heksametriin sovitettuna, pohdintoja tahdon vapaudesta ja rakkauden geometriasta - takuu varmaa nonsensea. Homma oli alusta loppuun pirun hauskaa ja terävää kultturisatiiria, eikä musiikki jäänyt esityksessä sivurooliin. Setissä kartoitettiin modernin rytmimusikin tyylit dubista jungleen ja ambientista teollisuusmeteliin. Homma huipentui pitkään jatsilliseen rumpusooloon, jonka jälkeen yleisöstä puristettiin viimeiset mehut Dägä dägä-klassikolla. Toivomisen varaan oli vain biisien kestoissa, ne olisivat saaneet olla paljon pidempiä. Talolla koettiin kollektiivinen estottoman pönttö hurmiotila, jota musikin abstraktius tuki täydellisesti. Unglaublich!
Toisena aktina talon lavalla kuultiin Aavikkoa. Numminen oli poistanut porukalta viimeiset estot ja nyt oli tanssin vuoro! Aavikon Kraftwerkille kumartava pilipali-svengi toimi parhaiten junnaavissa ja rokkaavissa ralleissa, jotka itselleni olivat uusia elementtejä siilinjärveläisten pseudoetnoilussa. Porukan sai villiksi Tomi Leppäsen buddyrichmaiset, käsittämättömän pitkät rumpubreikit, joita hän heitti juuri oikeissa paikoissa. Aavikon tutummat iskelmä-muzak-vedot tuntuvat nykyään jokseenkin loppuun kulutetulta ideoilta. Yleisön kannalta homma voisi imaista vielä paremmin mukaansa, jos yhtye malttaisi kehitellä transsia alituisen rytmisen poukkoilun sijaan. Kokonaisuudessaan homma toimi kuten pitikin, ja pääasia oli, että yleisössä ilo oli ylimillään.
teksti ja kuvat: Sami Nissinen
