Ilosaarirockin sunnuntai

Sunnuntaina tarjolla oli kaikkea. Jo edellisenä yönä kylmennyt ilma valkeni puolipilvisenä, ja alkuiltapäivästä ripsi hiukan vettäkin. Nuori, mutta sitäkin valloittavampi perinne eli sunnuntain aloittava jalkapallo-ottelu käytiin tänä vuonna Ilosaaren oman HC Ilotyttöjen ja YleX:n joukkueen kesken. Hieman sivussa päälavalta käytyä ottelua selosti samaisen radiokanavan juontajakaksikko, joka itsekin myönsi että itse ottelusta ei nähty mitään. Silti ja ehkä juuri siksi selostusta oli varsin hilpeää seurata: Nyt siellä jotain tapahtuu, tekivätkö Ilotytöt maalin? Ei vaan siellähän nostettiin oranssia korttia jollekin pelaajalle, mikähän oli syynä? Perinteinen miehinen viuhahduskin siellä nähtiin, itse ottelun tuloksella taas ei tuntunut olevan niin väliä. Selostajakaksikko totesi, että hehän sen voittajan lopulta päättävät julkistaessaan tuloksen. Jos olisi muulloinkin jalkapallo näin letkeää, olisivat katsojamäärät entistäkin isompia.

Sunnuntain musiikkitarjonta alkoi mitä hulluimmissa ja villeimmissä merkeissä, kun Alamaailman vasarat valtasi kolmoslavan ja koko sen alueen äärimmäisen sekopäisellä, mutta taidokkaalla musiikillaan ja karismallaan. Eläimet huutaa, eli animal sjunger!

Instrumentaalista kansanmusiikkivaikutteista paahtoa voimalla ja syntisellä mielellä soittanut bändi sai jengin sekoamaan heti. Pasuunan soittaja Erno Haukkala oli villin angstinen, eli aivan muuta kuin kaikissa reggae- ja soulbändeissä, joissa häntä tavataan. Sellistit Tuukka Helminen ja Marko Manninen osasivat myös manalan tyylin. Tietysti maestrohullun viittaa kantoi hattupäinen partasuu Jarno Sarkula saksofonissa. Vaikka alamaailmaa ylistettiinkin, pääosin villiys loi positiivisen tunnelman. Väliin tosin heitettiin synkkääkin synkempi ”lapsuuden muistelo” biisi, jonka aikana lavalle saatiin yhä erikoisempia puhallinsoittimia kuten tuuba ja maahan asti ulottuva bassoklarinetti. Tämän jälkeen kevennettiin ”hauskaan pikku valssiin” Astiatehtaan malliin. Kyyhylly, vai olisiko ollut Kuuhullu, jatkoi settiä. Ironiset pikkuvälispiikit muun muassa manalan manauksesta ja vihanneksista(!) sekä tulinen soitto takasivat hurjat ablodit ja parit encorebiisit Vasaroille.

Rekkalavan aloittajana toimi paikallinen Your Friend George. Kosketinsoittajalla viisihenkiseksi kasvanut yhtye aloitti mukavan reggaehtavalla kappaleella, jossa jo maistui yhtyeen perimmäinen totuus. Tuollaista ilmavaa, hivenen kantrisävytteistä kevyttä rockia YFG soittaa, johtotähtenä toimii Emilia Kaasisen kantava laulu. Vaikka yhtye ei mitään todella sykähdyttävää vielä tällä keikallaan esitellyt, ei soiton tenhoa paljon häirinnyt edes pienesti ripsahdellut sadepilvi. Ihan kiva, sillä hyvällä tavalla.

Kolmoslavalla The Five Corners Quintet loi yhden sunnuntain suurimmista yllätyksistä loistavalla ”pukujazzillaan”. Viisikon vauhdikas meno rummuissa, koskettimissa, pystybassossa, saksofonissa ja trumpetissa sai jengin hurmokseen. Huimat ablodit jokaisen kymmenenminuuttisen biisin jälkeen lähentelivät viikonlopun parhaita. Vaikka Nuspirit Helsingin ympärille koottu bändi esiintyi muutama viikko sitten myös Roskildessa, ja on viimeisen vuoden aikana ravannut ympäri maailmaa, oli se yllättynyt saamastaan vastaanotosta. Erityisesti rumpali Teppo Mäkysen välispiikit kertoivat siitä, miten paljon esiintymistä Ilosaaren kaltaisella rock-festivaalilla arvostettiin. Mutta niin arvosti myös yleisö äärimmäisen taidokasta, modernia, rajoja rikkovaa jazzbändiä.

Setin alkuun kuultiin rauhallisempi Trading Eights, jonka jälkeen päästiin vauhtiin Blueprintin tahdissa. Koko viisikko sooloili raivoisasti vuorollaan, eikä musiikin ilolle näyttänyt olevan rajoja. Keikan alussa tuli kaipailtua jazzille paremmin sopivaa hämyistä klubia tai kesäistä nurmikkoa, mutta hetki hetkeltä keskikokoinen teltta rock-festareilla osoittautui parhaaksi paikaksi koko ristiriitaisuudessaan. Lisäksi bändiltä irtosi runsaasti juttua sekä jengin rytmitajun tsekkausharjoituksia yhteistaputusten muodossa. Loistava keikka ja loistava bändivalinta festivaalille!

Hannibal ja Soppa pistivät Rentolavan vinkumaan Pahojen viinien huudatuksella ja massiivisella vierailijakaartilla. Vaikka on ihan hienoa, että keikkoja maustetaan, ärsyttää välillä kun joka ainoalla suomihiphop-keikalla näkee ne samat naamat lavalla. Nytkin Jodarok heilui mikissä puoli keikkaa, Amok kävi heittämässä saamenkielisen läppänsä ja Aksimkin heilui siellä seassa. Mikäs siinä, näkee kaikki starat samalla vaivalla? Jotenkin vaan turhauttavaa välillä... Antti Hynnisen poikkihuilu oli ehkä mukavin yksittäinen bonus. Hyvinhän se dj Massivin, Ilari Aution ja Hullu-Jukin taustaryhmä myös pisti rytmiä... Kaiken kaikkiaan vaikutelmaksi jäi aika perusmeininki, ei kummempaa hetkautusta mihinkään suuntaan.

Yhdysvaltalainen hiphop-lyyrikko Saul Williamsin julistusta ollaan julkaisemassa suomalaisena käännöksenä. Teos kulkee nimellä Sanoi haulikko päälle (Said the Shotgun to the Head). Niinpä miehen Ilosaaren keikka oli hienosti pohjustettu asiantuntijoiksi helposti kelpaavien kirjan kääntäjien Palefacen ja Matti P:n suomenkielisillä otteilla. Hiukan pitkällä kaavalla toteutettu läppä vaikutti huomattavasti paremmin, kun sen ”sai naamalleen” omalla äidinkielellään. Asiaa puhuu tämä herra Williams ja kirja pistetään hankittavien listalle.

Itse keikka liikkui melko tyrmäävillä volyymeillä naamaan iskeneellä, punkahtavalla elektrovyörytyksellä, jossa oli rutosti esimerkiksi The Prodigyn aikoinaan käyttämiä trance, drum´n´bass ja jungle-elementtejä. Vain muutamassa kohtaa Saul fiilisteli kevyemmin yhdessä räiskyvän rytmivahvistuksensa kanssa. Williamsin julistus oli menevällä tavalla vihaista, kohtuullisen aggressiivista ja vauhdikasta. Hirveästi asiasta ei suoraan auennut soiton seasta, voikin olla että miehen spoken word-keikat pureutuvat paremmin sisältöön. Nyt jengi kyllä riehaantui hyvin, mutta samanlaista groovea otetta ei syntynyt kuin vaikkapa Blackaliciouksella edellisenä päivänä. Silti: näkemisen ja kokemisen arvoinen vieras tämä Amerikan ääni. Tosin vain noin 40 minuuttia kestänyt varsinainen setti oli aika niukka.

Nicole Willis & The Soul Investigatorsin keikkaa oli saapunut seuraamaan runsaasti porukkaan niin Rentolavan kalja-alueelle kuin biitsin ja nurmikon muodostamalle ”tanssilattialle”. Itse Nicole Willisin astelemista lavalle saatiin odottaa kolmen Soul Investigators –biisin ajan. Alku oli pelkkää odotusta ja liian rauhallista hengailua Willisin vetäviä biisejä ja ääntä odotellessa. Vihdoin, kun nainen lavalle saatiin, nousi hymy yleisön huulille ja tanssijalka sai monta astetta enemmän energiaa toimiakseen. Upealla soul-äänellä ja karismalla esiintynyt diiva valloitti maanläheisellä tyylillään ja tasokkailla biiseillään, johon bändi vastasi hienosti. Mukana oli Keep Reachin´ Up -levyn helmiä kuten If This Ain´t Love ja Feeling Free. Hieman chillimpää ja jopa melankolisempaa osastoa edusti Blues Downtown. Willis ei vaihtanut kovin montaa sanaa yleisön kanssa pakollisia kiitoksia lukuun ottamatta. Hyvä, että Investigators ei tyytynyt vain taustabändin asemaan, vaan heitti myös muutaman tarinanpoikasen.

Niihin ihka ensimmäisiin punk-bändeihin lukeutuva brittiveteraani The Damned oli ymmärtääkseni jo silloin aikoinaan liikkeellä virnuilevalla kaljanjuonti- ja hauskanpito-mentaliteetilla. Joka tapauksessa sellaiselle pohjalle rakentui ainakin Ilosaaren keikka, jossa osin harmaahapsiset punk-äijät pistivät hyväntuulisen setin melkoisen virkeästi. Toki nykykuulijan korvin setissä oli aika paljon ihan kevyttä ja aika tummaakin poppis-tunnelmointia, mutta irtosi yhtyeestä myös sitä kunnon roisketta. Ja hyvinhän ne Dave Vanian ja Captain Sensible vielä jaksavat heilua.

Ihan koko keikkaa ei punk-nostalgiaa tullut kuitenkaan seurattua, sillä kolmoslavalla oli tarjolla myös ennakko-odotuksissa tiukasti alleviivattu kanadalainen levynikkari Kid Koala. Kolmoslava eli pienempi teltta oli hyvin kansoitettu ja tanssijalat oli saatu hyvin liikkeelle. Koala pisteli schratsaten kolmella levarilla näyttävästi, lavan sivuilla sijainneiden valkokankaiden näyttäessä miekkosen oikean ja vasemman käden työskentelyä erikseen. Kliimaksien jälkeisissä hengähdystauoissa Koala saattoi karjaista innostuneelle yleisölle, josta herra sai selvästi lisäenergiaa omaan meininkiinsä. Ja musiikki? Koko ajan oli hyvä potku päällä, vaikka musiikkisämplet vaihtelivat Radioheadin haaveilusta Rage Against The Machinen Killing In The Name Of:iin. Yksi parhaita Suomessa pyörähtäneitä levymikkoja, ainakin tämän esityksen perusteella.

Harvemmin voi sanoa että suomalaisen rock-festivaalin tiukimmasta rokkipotkusta vastaa kiinalainen yhtye. Ilosaaressa 2006 tämäkin ihme koettiin, kun vangitsevasti huomion vieneen Kang Maon johtama Subs pisti Rekkalavan edustan kiehumaan. Garagerokkia ja punkkia sekoitteleva nelikko sai afroineen päivineen heti satoja uusia ystäviä, sillä koko festareilla ei ollut vielä tullut vastaan yhtä mukaansatempaavaa rokkia. Kaikki kunnia The Darknessille, mutta energiatasoissa tuli kyllä turpaan kuusi-muna.

Subs käväisi Suomessa viime vuoden elokuussa, mutta sellaista huhupuhetta ei tullut korviin, että tämä olisi nähtävä. Joitain oikeita ihmisiä on paikalla tainnut olla, koska nelikko oli Ilosaareenkin kiinnitetty. Jotain keikan hurmoksesta kertonee jo se, että bändi sai heittää raivokkaasti kannustaneelle yleisölle kaksi encorea eikä sekään olisi tahtonut riittää. Se ärjyvin puoli innosti jo melkein pistämään kunnon pittiä pystyyn, mutta ihan niin hardcore-ryhmä ei ole kyseessä. Tuntui myös, että se kaikkein raivokkain materiaali loppui hiukan kesken, koska loppufiilistely mentiin aika rauhallisissa tunnelmissa. Eipä silti – ääni tule huudettua käheäksi ja hypittyä tuli varmaan enemmän kuin muilla keikoilla yhteensä. Ei enempää eikä vähempää kuin festivaalin paras rokkiveto.

Tältä pohjalta grungen vanhemman serkun eli Seattlen Mudhoneyn esitys ei oikein tuntunut missään. Vaikka Mark Armin johtama nelikko ei olekaan mikään ihan kehäraakki, ei bändin musiikki vain ole oikein koskaan iskenyt ihan loppuun asti. Niinpä Desibeli jätti Mutahunajan fiilistelemään telttaan ja suuntasi rantaan katsomaan, josko festivaalin toisesta Jamaikan vieraasta olisi parempaan kuin edellisestä.

Sunnuntain viimeinen katsastettava esiintyjä oli Rentolavan toinen jamaikalainen reggae-artisti Capleton. Huomattavasti lauantaina esiintynyttä Buju Bantonia vauhdikkaampaa roots-reggaeta soittanut Capleton bändinsä kanssa oli iloisella mielellä auringon vielä kajastaessa rannalle. Yhteiskunnallis-poliittisesta sanomasta ei juuri saanut selvää välispiikkien saati sanoitusten kautta, mutta Suomi-huudatus tuli selväksi tälläkin kertaa. Samoin pientä hilpeyttä aiheutti Capletonin väärinkäsitys festaripaikkakunnan suhteen. Helsinkiä huudettiin moneen kertaan ennen kuin joku ehti selventää, että Joensuussahan sitä ollaan. 17 vuotta reggaeta soittaneen bändin keikka oli loistavan hauskaa ja rentoa tanssimeininkiä reilun tunnin ajan. Tämän jälkeen Ilosaarirockin juhlavuosi 2006 oli hienosti pulkassa.

Uutisointi Ilosaaresta hiukan hämmästyttää. Mm. valtakunnan päälehti otsikoi kotimaisten bändien kantaneen festivaalia. Anteeksi miten? Tiedä sitten onko toimittaja vain notkunut päälavan edessä, mutta tällä kertaa nimenomaan ulkomainen, ei kaikkein suurimmissa otsikoissa roikkuva mutta sitäkin laadukkaampi tarjonta vei mukanaan. Oli Blackaliciouksen, Saul Williamsin ja Kid Koalan kaltaista mahtavaa rytmijuhlaa, Raised Fistin, Subsin ja The Damnedin vetämää monipuolista punk-tarjontaa, sekä vahvaa ruotsalaista osastoa Silverbullitteineen ja tällä kertaa väliin jääneine metalleineen (Entombed, Scar Symmetry, Katatonia). Se Jamaikan dancehall-osasto oli noista ulkomaisista ehkä suurin alisuorittaja, varsinainen dancehall jäi aika vähiin. Ja nimekkäimpänä tähtenä The Darkness tiristi mehut vähintään kelvosti lauantain päätöksenä. Kaiken kaikkiaan 15 ulkomaista nimeä on itse asiassa muutama enemmän kuin vaikkapa Provinssissa...

Toki päälavalla oli The Darknessia lukuun ottamatta pelkkiä kotimaisia, mikä esimerkiksi Blackaliciouksen ja Mudhoneyn kohdalla hiukan ihmetytti. Etenkin ensin mainittua kieltämättä palveli teltan mahdollistama klubimainen tunnelma. Ja koska Ilosaaressa kerran ranta ja Rentolava on, niin kyllähän sinne kannattaa noita letkeitä rytmejä laittaa. Väkeähän sinne mahtuu ihan pipona... Ehkä ahtainta oli Kolmoslavalla, jossa etenkin M.A.Nummisen keikalla ahdisti. Kaiken kaikkiaan homma kuitenkin toimi hyvin, varsinaisia ruuhkia tai sumppuja ei ollut ja Laulurinteen viiden lavan sijoittelu mahdollisti nopeankin siirtymisen paikasta toiseen. Eli samalla tavalla kannattaa jatkaa, mikäli ei tavoitella isompia yleisöjä. Tässä muodossaan Ilosaari toimii kuin junan vessa – minkä todistaa parhaiten jo yhdeksättä kertaa putkeen loppuunmyydyt liput.

Palaa festariraportin alkuun tästä.

Teksti: Ilkka Valpasvuo ja Nelli Korpi, kuvat: Valpasvuo