Suomijazzin triumfi

Lauantaina 22.7. pakkaantui Kirjurinluodolle noin 37 000 ihmistä, joista noin 35 000 maksanutta. Sisääntulomusiikkia soitti amerikkalainen The Roosevelt Jazz Band, joka korjasi mallikkaasti näkemiemme tv-sarjojen ja elokuvien pilaamaa ”koulubändien” mainetta. Seattlen Roosevelt High Schoolin musiikkioppilaiden kermasta koottu big band oli kaukana esim. Simpsoneista. Leikkisästi ja puoliksi kateellisesti ehdimme katsomossa sanailla, että tähän bändiin pääsemisen yhtenä ehtona on se, etteivät puberteettikarvat ole vielä alkaneet kasvaa!

Erittäin taitavaa ”perussettiä” soittivat nämä järjestään alle kaksikymppiset lahjakkuudet. Musiikillinen sanottava sooloissa oli tietenkin vielä muilta lainattua, mutta silti tekniikka ja tyylinmukaisuus olivat pelottavan hyvänkuuloista kuunneltavaa. Puhaltimissakaan ei ollut nuotin vertaa äänenmurrosta havaittavissa. Tämäkin kokoonpano osoitti, että Amerikasta tulee muitakin hyviä juttuja kuin pikakassat ja mainiot bbq-kastikkeet. Jazzin luvatussa maassa tuhti big band -kulttuuri näyttää kukoistavan sen verran hyvin, ettei tarvinne eurooppalaiskiksaajien mennä viivalle ainakaan vähään aikaan.

En tiedä, miten laskelmoitu veto oli laittaa The Dizzy Gillespie All Star Big Band soittamaan juuri lauantaina, lähes täydelle Kirjurinluodolle, sillä Gillespie mieltyy helposti viihteelliseksi standardijazzin Kari Tapioksi, joka ei ärsytä ketään, eikä pilaa kenenkään juhlatunnelmaa. Tulee mieleen taannoinen, uskomaton uutisointi parkkihalleista, joissa soi klassinen musiikki, mikä vähentää autovarkauksia. Uncle Benin oloisen Slide Hamptonin kapellimestaroima isoyhtye onnistui joka tapauksessa tekemään edukseen pesäeroa muihin big bandeihin soittamalla myös hiljaa, kun sen aika oli. Monta kertaa big band -soitanta menee rasittavaksi tuuttaamiseksi, mutta nämä all starit välttivät sävyttömyyden kareikot. Lisämausteina tarjottiin brassailematonta, miellyttävää huilismia sekä hyvin yllättäviä funk-elementtejä.

Toiset saattoivat hyvinkin kokea yhtyeen hieman varman päälle viilatuksi paketiksi jazzviitehuumoreineen, parin tahdin lainoineen kaikkineen, torstaisen Calloway -porukan tapaan. Myönnettäköön, että mm. scatin, jodlaamisen ja jopa rapin heittelehtivä kavalkadi meni välillä hieman tivolimeiningin puolelle, mutta ei mielestäni ärsyttävissä määrin. Ja tulihan näppäränä encorena tietenkin se Gillespien klassikoin standardi, Night In Tunisia.

The Five Corners Quintetille päivän keikka oli näytön paikka: tästä ei suomi-jazzin yleisömäärä suurene ainakaan näillä leveyspiireillä, heti. ”Maissittajat” oli ehdottomasti festivaalien tyylikkäin yhtye puvuissaan, ja kun vielä musiikki oli menevää tanssi-jazzia, ei kvintetille ollut vaikea lämmetä. Yhtyeen primus motor, rumpali Teppo Mäkynen säteili lavalla kilpaa pyöreän sateenkaaren ympärilleen muodostaneen auringon kanssa. Hänen soitantaansa ei ole ilo vain kuunnella, vaan myös katsoa. Jos olet Suomen groovaavimman 16-beat -kompin tarpeessa, tilaa Mäkynen!

Lavalla olivat sellaiset tekijämiehet, ettei mikään kerta kaikkiaan voinut epäonnistua. Vain miksauksessa toteutui taas festivaalien omituinen perisynti: Mikael Jakobssonin pianismi kuului aivan liian hiljaa. Tämä pani toisaalta huokaamaan helpotuksesta sikäli, ettei illan seuraavalla esiintyjällä olisi mukanaan minkään sortin kiippareita ja/tai pianoa, jonka äänentoiston ammattilaiset näemmä jättävät kokonaissoinnissa huomiotta...

Illan seuraava esiintyjä oli englantilainen Sting.

Sunnuntai 23.7. oli tuttuun tapaan rauhoittumista eilispäivän hulinoista, laskeutumista kohti arkea. Tämän jälkeen uinuisi ässäpitäjä jälleen 51 viikkoa, vain herätäkseen uudestaan viikoksi henkiin karhumaisesti murahtaen. Viikon 30 koittaessa paikalliset joutuvat pitkin hampain tunnustamaan kuolevaisuutensa, porilaisuutensa. Puuttuu vain, että he vaipuisivat jonkinlaiseen horrokseen. Sitä he eivät tee, valitettavasti.

Gommin ja Pommin heräteltyä nuoremman yleisön, alkoi Pori Jazzin unenomaisen sunnuntain sofistikoitunut, amerikkalais-suomalainen osuus. Lauluyhtye New York Voices esiintyi verrattain vähälukuiselle, mutta silti innostuneelle yleisölle, taustalla Jukka Perko Horns. Hienoa moniäänisyyttä kuultiin Manhattan Transferin malliin, ja hornisoolotkin saivat mukavasti tilaa: symbioosi oli vetoketjumaisen toimiva. Tunnustan seuranneeni ehkä hitusen enemmän mainiota ”kotikenttäläisten” torvityöskentelyä kuin itse asiaa...

Moni saattoi ihmetellä laulajain paikoitellen hyvinkin pinkeitä ja nyrpeitä ilmeitä, mutta uskokaa pois: puhtaan äänen aikaansaadakseen ihmisen on otettava käyttöön semmoisia naaman lihaksia, joita hän on tuskin tiennyt ennen olevankaan! Ja tällainen lauluyhtye-jazzkin on armoton taiteen laji. Sointujen on pakko soida täydellisesti, koska muuten ne eivät soi ollenkaan.

New York Voicesin kaltaisten skääbädääbä -yhtyeiden ongelma on nähdäkseni se, että kyseisen musiikin juuret ovat niin kaukana, syvällä urbaanissa USA:ssa. Klubeissa, ravintoloissa, yökerhoissa... tämä musiikin laji on jazzin Woody Allenia, ja nyttemmin olen ruvennut kutsumaan sitä myös frasier-jazziksi. Suomalainen mieltää tämänkaltaisen vokaalimakeilun helposti ihmisiin, joiden kanssa hänellä ei ole paljoakaan tekemistä: terapiassa käyviin, Prozacia napsiviin snobeihin nykkiläisiin, jotka joku on vielä iljennyt nimetä ”älyköiksi”. Hunajaisissa ja ehdottoman valkoisissa laulusoundeissa on sen verran kliinistä broadwayta, että monelle rujolle skandinaaville kyseessä onkin nyt silkka new york noises. Täytyy myöntää, että vähän hävetti itsekin kuunnella, kun en tunne noita viinejäkään oikein kunnolla.

Mutta hei. Kun vain pääsee kulttuurieroista yli, niin amerikkalainen, suuriin sointuihin perustuva lauluyhtye-saundi on todella hyväilevän kuuloista, tuoden fiboja menneiltä vuosikymmeniltä. Muistutettakoon tässä välissä kotimaisen Club For Fiven suursuosio: yhtye levytti kappaleita, jotka ovat meitä suomalaisia lähellä. Eli emme me puoliryssätkään automaattisesti sylje lauluyhtyeiden päälle!

Festivaalin parhaisiin esiintyjiin on luettava kymmenen vuotta Pori Jazz -tauolla ollut Trio Töykeät, jota kuulin vasta nyt ensimmäistä kertaa livenä. Pianisti Iiro Rantalan, basisti Eerik Siikasaaren ja rumpali Rami Eskelisen koalitio soittaa saumattomalla yhteistyöllä elävää, innovatiivista, omintakeista ja -mitä ihmettä?- hauskaakin jazzia. Velmusti nimetyt kappaleet olivat yhtäaikaisten iskujen riemujuhlaa, ja sekä rytmejä että melodioita käsiteltiin kuin muovailuvahaa ilman, että kuunneltavuus ja nautittavuus kärsivät. Jos keikan olisi ottanut nauhalle, niin siitä olisi ollut analysoitavaa loppuiäksi: niin paljon esim. sointumaailmalla oli meille kerrottavaa. Eikä nyt puhuta pelkästään jazz-soinnuista, vaan paikoin trio operoi ennakkoluulottomasti myös niin sanotussa kolmisointujen maailmassa, mikä piristää muuten ehkä raskaaksi käyvää satsia.

Virtuoottisen Iiro Rantalan olisin valmis nimeämään Suomen parhaaksi jazz-pianistiksi. Mies otti Bösendorfer-flyygelistään irti aivan kaiken ja kaikilla mausteilla. Siinä missä tavis kilkuttaa pelkällä keskialueella niin hiljaa, etteivät naapurit vain kuule, valjastaa Rantala kaikki mahdolliset sormet, oktaavit ja dynaamiset erot käyttöönsä, minkä johdosta sormien nopeus jää vain kivaksi plussaksi. Mies on sisäistänyt täydellisesti pianon kapasiteetin. Myös sooloissa olen kuulevinani ainutlaatuista syteen tai saveen -tyyppistä riskinottoa, mikä on aina kiinnostavampaa kuin ”täydellinen” apinointi.

Omaa luokkaansa on myös Rantalan spiikeissään viljelemä, stand-upia lähentelevä viisto huumorintaju, joka auttaa jazz-muusikkona hänet paalupaikalle monien tosikkomaisten kollegoidensa eteen. Paitsi että mies paritti miksaajaansa julkisesti härskinpuoleisella deitti-ilmoitus -spiikillä, hän kertoi myös tilkuista tehdyn hattunsa tarinan: hattu on kuulemma koostettu Klaus Järvisen aikanaan Levyraadeissa käyttämistä Maripaidoista, ja mukana on lisäksi muutama Pirkko Liinamaan hius!

Iiro Rantala on suomi-jazzin Väinö Purje ja Benny Hill yhdessä paketissa. Kai sitä itse sitten vain LVI-asentajaksi täytyy ruveta.

Kirjurinluodon neljän päivän kinkerit päätti ruotsalaispoppari Eva Dahlgren. Fanit pakkautuivat lavan eteen, heitä oli ilmeisesti länsinaapurista saakka. Förbannadet kuuntelivat taaempaa keikkaa seesteisemmin ja pidättyvämmin. Itse en yllättynyt tuon tyylikkään arjalaisnaisen musiikista suuntaan tai toiseen, vaikka mahdollisimman avoimin mielin kuuntelinkin: hänen tuotantonsa jousimattotaustoineen on aina jotenkin lipunut ohi, jälkeä jättämättä. Varmasti tässä on kyseessä myös miehet vs. naiset-juttu, eli jälkimmäiset lienevät Dahlgrenin tuotannon kohderyhmää enemmän.

Hyvin samantapaisiksi kokemani kappaleet soljuivat kuin huomaamatta, mieleen tuli useammankin kerran aitoruotsalainen, duurissa operoiva tanssiorkesteri. Oli riparikitaraa, synteettisiä jousia ja brasseja, jotka kaikkien niiden aitojen torvien jälkeen kuulostivat häkellyttävän muovisilta. Myös kosketinsoittimet saatiin viimein kuulumaan, neljä päivää tätä odoteltiinkin. Mutta heräsi myös mielenkiintoinen kysymys: onko tosiaan niin, että mitä kornimmat saundit kosketinsoittimessa on, sen varmemmin ne saadaan kuulumaan läpi? Vastineeksi saatiin myös huomattava desibeli-ongelma, jota aiempina päivinä ei ollut Kirjurilla koettu.

Festivaalilehdykkä rohkenee vihjata Dahlgrenia jopa ruotsalaiseksi kansallisaarteeksi. En kyllä välttämättä menisi näin rohkeasti mitaleita jakelemaan: puhumme kuitenkin ABBAn, Bellmanin ja Vreeswijkin maasta.

Eihän sympaattinen ja tunteikkaasti laulujaan tulkinnut Dahlgren mitenkään pahaa makua jättänyt: tuskinpa paikalla oli ketään, joka olisi odottanut häneltä jazzia. Eva Dahlgren oli aito, oma itsensä, ja teki sen, mitä hänet oli Pori Jazzeille tilattu tekemään. Fanit varmasti pitivät, eri asia, syntyikö heitä lisää. Ajatellaanpa vaikka sellainen käänteis-skenaario, että Leonard Cohen olisi ollut Dahlgrenin tilalla: muut olisivat ihmetelleet, että mitäs tuossa nyt niin ihmeellistä, mutta meikäläinen olisi ollut eturivissä, ihan täpinöissä!

Janne Kuusinen